— Niin, teeppäs tahtos, mutta minä tuumasin että se velka pian saataisiin maksetuksi sitten kun uutinen joutuu. Rahalla ehkä sattuisi olemaan muita reikiä … aavistelin minä.
— Ei. Paras on olla varuillaan. Annetaan haittaamattomampien rahanreikäin olla raollaan parempiin aikoihin.
Kun he — muita kirkkomiehiä ei enää tiellä näkynyt — yhtä ja toista puhellen olivat saapuneet Kaarangan korpeen lähelle sitä suurta kytöniittyä, joka Mutkan talosta loittoni Lahnalahden kainaloon, kuulivat he miehen äkäistä myöhkimistä ja hevosten hirnauksia, Pianpa havaitsivat kuusten ja koivujen lomitse hevosten päitä ja lautasia, kohtapa myös miehen, roima seipäänvenkula käsissä, paljainpäin juosta reuhkasemassa hevosjoukon perässä, Pitkästä vankasta vartalosta ja herrahtavista liivistä, paidasta ja housuista tunsivat he vähän tarkemmin nähtyään hevosten hätyyttäjän Mutkan herraksi. Likelle tultua näkivät kuinka vetevät hikiherneet valuivat hänen hehkuvista poskistaan ja otsastansa. Samassa hänkin äkkäsi heidät ja puhkesi läähättävällä äänellä sanoihin:
— Helvetin vietävät, nuo maailman lopun houraajat jättävät aitaosansa korjaamatta. Ja nyt ovat kylän konit peuhastaneet ja tallanneet minun kytörukiini tuon näköiseksi!
— Kyllä on pahasti, pahasti on, yhtyivät Aholan asukkaat pakeksumiseen, kun näkivät kuinka ruis kytösaroissa oli hevosten jaloissa raiskaantunut. Aivan vahvimpiin kohtiin olivat laahustaneet rumia vakoja ja katkoneet tähkiä kahden puolen.
— Te olette semmoisia hornan hupakoita, semmoisia kähnystelijöitä ja järjettömäin houreitten huumaamia, te kaikki tämän seudun asukkaat, että totta jumalauta saisikin koko paikkakunta humahtaa syvyyteen ja viedä jokikisen sorkan muassaan!
— Mutta ei suinkaan taas ihan jokikistä, huomautti Hermanni aroillaan. On täällä kunnollisiakin miehiä.
— Ketä? Sanoppas!
— No en minä niitä nyt luettelemaan rupea. Sanon vain etteivät hetikään kaikki ole maailman lopun tähden jättäneet asumahommiaan hujan hajan. Teki hänen hiukan mielensä huomauttaa niinkin etteihän suinkaan Mutkan herra olisi taloineen tahtonut samaan humahdukseen joutua, muttei yhtäkaikkikaan viitsinyt, koska asia oli näinkin arkaa laatua. Eikä oikein olisi tohtinutkaan.
— Jokainoa ansaitsisi sen! pitkitti toinen, jonka luonto yhä pahasti kuohui. Tuo Keski-Kumpulainen etunenässä olisi syöstävä syvyyden kattilaan. Niinkuin tietänette on tämä Lahnalahden niitty ja kytöaituus meidän ja kumpulaisten yhteinen. Minä kevätkesällä kulkiessani Hiekkaniemen nenästä aituuksen läpi kotiin, tulin huomanneeksi Keski-Kumpulaisen aitaosan tuossa kelvottomassa kunnossa, missä sen nyt näette ja lähetin hänelle oitis käskyn korjaamaan sen jos tahtoisi pahempia seurauksia välttää. Aivan kuin mies lupasi hän aitansa heti korjata. Vaan mitä vielä! Rupesi viikoksi juomaan ja sitten kohmelon kouristuksissa teki katumuksen ja rupesi jumaliseksi elikkä oikeastaan oli tekevinään ja rupeavinaan — koko mies ei ole muuta kuin juoppohullu. Ja niin jätti aitansa lamaan ja istui maailman loppua odottamaan. Minä kun olen ollut matkoilla Tampereella ja Helsingissä en ole tiennyt lemmon velpun vetelehtimisestä ennenkuin eilen iltana palattuani sain kuulla. Nyt tänään katsoessani kiikarilla kotoa tänne Lahnalahden perälle äkkäsin hevoset. Viisi minä vahingosta, kyllä sen laki korjaa. Mutta suututtaa asua samoilla seuduilla mokomain vetelysten kanssa, sillä kaikki ne ovat samanlaisia. Kun on nähnyt ihmisiä muualla ja asunut kaupungissa niin ei voi sietää moista leväperäisyyttä. — Hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsastaan.