Hevoset, jotka hän oli saanut aidan taa samalla kuin tapasi aholaiset, hirnuskelivat siellä metsässä ikäänkuin levotonna siitä että Mutkan herra oli noin kovin pahalla tuulella heidän hairahduksensa tähden.
Hermanni ja Hanna paheksuivat asiaa, mutteivät juuri osanneet mitään sanoa, kun tiesivät herran olevan osaksi oikeassa. Mutta että kaikki olisivat samanlaisia, siihen ei Hermanni suinkaan eikä Hannakaan voineet vakuutuksestaan yhtyä. Olihan Hermannin velimies, Kuusikankaan isäntä, niinkuin hän itsekin ja useat muut pitkin kylää hoitaneet maatöitänsä ja polttaneet tervashautansa tänä kesänä kuten ennenkin. Aidoistaan niinikään huolta pitäneet. Kun näki herran lauhtuvan vähäsen otti Hermanni toisen asian puheeksi.
— Vieläkö teillä on niitä mattojauhoja?
— Hoh, olipa se kysymys! Luuletko minun jauhokauppani olevan niin menemäisillään? Eilen saapui Tampereelta viis kuormaa. Velaksi uiton päälle tietysti ottaisit niinkuin kaikki muutkin?
— En minä halua velkakauppoihin. Pelkään velkaa kuin kuolemaa.
— Ohoh, oletpa kun oletkin kelpo miehiä, vastasi Mutkan herra pikkuhämmästyksissään.
— Enkä minä ole mikään halukas uittomieskään. En ole ollut uitossa pariin vuoteen, enkä ennenkään paljon.
— Ei se tämä meidän ukko kule mielellään vieraan töissä, sanoi vaimokin sanakseen.
— Niin että älkää pitäkö pahana vaikka minä tuota kysyin, otti mies sanoiksi jälleen. Tuumasin että jos näin uutisen suussa olis teillä enää jauhoja, kun ei —
— Minä pidän jauhokauppaa läpi vuoden, keskeytti herra.