— Niin minä ostan muutaman leiviskän rahalla, jotta sais suolaheinäjauhojen vahvimeksi uutiseen asti. Tulen huomenna hakemaan.
— Tule vain, kyllä meillä jauhoja on, sanoi herra ja lähti kävelemään aitarauskalle päin.
Tullessaan kotia kohti arvelivat Aholan asukkaat ettei sitä Mutkan herraa suotta sanota jumalattomaksi, kun se laskettelee niin kauheita sanoja eikä käy kirkossakaan. Vaikka on koulua käynyt niin monta vuotta että on pappi meinannut tulla. Ja mahtava se on kans ja mahtavammaksi vielä paisuu. Mutta on se muutamissa kohdin oikeassakin.
V. Uusi elämä.
Seuraavana aamuna kello puoli 6:n aikaan noustuaan Hermanni tunsi itsensä elinvoimaisemmaksi kuin koskaan ennen tänä kesänä. Hän vertasi ajatuksissaan istuessansa ja kenkiessään pöytärahilla tämänkesäistä elämäänsä pitkälliseen myrskyyn, joka pieksää ja lamaa kaikki hennommat kasvit ja kaataa heikommalla perustuksella olevat huoneet. Kivun tuskissa olivat jokapäiväiset vastahakoisuudet ja peltojen kehnonpuoleinen kasvu tuntuneet kahta vertaa masentavammilta kuin terveenä samanlaisissa oloissa; toisinaan toivo ollut niin sammumaisillaan ettei osannut muuta keinoa kuin tehdä aivan ajattelematta työtä sen vähäsen minkä jaksoi ja sitten heittäytyä pitkäkseen kedolle, metsään, kankaalle, missä milloinkin oli, painaa silmänsä kiinni tai ripsien lomitse katsoa raukeasti korkeuteen ja kokea saada pienenkin lohdutuksen sulon siitä ajatuksesta että Jumala tietää ja näkee minut tässä, tietää vaivani ja voimattomuuteni ja auttaa kun aika tulee, tavalla minkä paraaksi näkee. Mutta niinkuin myrskyn jälestä ihanan sään tultua ilman raittiit tuulahdukset ja päivän lempeät säteet teristävät kasveja, oli hänenkin ruumiinsa ja mielensä nyt teristynyt toivon ja toimen elvytysvoimasta. Muistui mieleen ukkosmyrskyiltä kymmenkunnan vuotta takaperin ja sitä seuraava aamu. Eiköhän se myrsky silloin, se kun vei toiveet, jotka kuitenkin jälleen palasivat, ollut luonnonvoimain enne siitä mitä nyt oli toisella tapaa saanut kokea?… Ja sitten palasi hänelle mieleen muuan ajatus, joka jo eilen iltana ja nyt aamulla oitis herättyä oli käydä vilauttanut hänen aivoissaan.
— Mutkan herran pauhaamisesta eilen — sanoi hän vaimolleen, joka houkutteli herännyttä Liisa-tyttöä vielä nukkumaan — vaikka siitä satoikin monta jumalatonta sanaa on minun mieleeni juontunut kristityn velvollisuudet.
— Ettäkö antaa kerjäläisille ruokaa ja vaatetta ja auttaa hukkuvaa jos voi, ja muuta semmoista?
— Niin kyllä sitäkin ja muuta myös. Minun on tullut mieleeni Saukkosalmen silta, josta joka aamu ja ilta kulkee viiden kuuden talon lehmät ja meidänkin lehmä. Ja se on niin huono, pönkät toiset kallistuneet kumoon toiset horjuvat kun lehmät siitä kulkee, ja siltapuiden välit ovat raollaan, kuten toissa iltana Suoperällä astiapuita hakkaamassa oltuani ja sillan luo onkimaan poikettuani havaitsin.
— Tosiaan se on huono, vahvisti Hanna. Minä olen jo toisinaan itsekseni pelännyt kun Punikki on iltasilla myöhästynyt että jos olis sillassa kompastunut.
— Niin että sen korjaaminen on oikein omantunnon asia. Meidän tulee mahdollisuuden mukaan estää vahinkoa tulemasta muille, ja oman lehmän säilyttäminen vaaralta on niinikään velvollisuutemme, muuten teemme huolettomuuden syntiä. Mutta saa nähdä tulevatko korjaamaan. Esimerkiksi Kumpumäen muiden talojen haltijat ovat miehiä, joiden mielestä ei ole koskaan kiirettä, ja Keskikumpu varmaankin tänään tärisee lopun pelosta. Jos ei se emäntä ottaisi asiaan kiinni. Kuusikankaan isäntä varmaankin suostuu korjaustöihin, kyllä minä velimiehen tiedän. Mutta sitten Hakalan ja Ketolan miehet, kuinka niiden laita lienee? Ketola se ainakin on tullut körttiläiseksi, miten eilen nähtiin. Hakala taas on tunnettu "antaa olla" sanastaan. Jospa Mutkan herran lehmät kulkisivat siellä päin. Se varmaan olisi jo aikaa tahtonut sillan korjattavaksi. Taikka muuten se ei olisi mies sanojensa arvoinen.