— Mutta mitähän jos antaisi olla yhtäkaikki vielä huomiseen ettei tänä päivänä, joksi sitä on loppuakin ennustettu, semmoisiin ryhdyttäisi, arveli vaimo.
— Ei, tahtokaa vain isä tänä päivänä että minäkin saan tulla, teki juurinousseen silmiään hierovan Maijan mieli.
— Niin, niin, tänä päivänä on työhön tartuttava. Minä lähden heti kylään ja tuon samalla tiellä ne jauhot Mutkalta. Vaara voisi tapahtua tänä iltana. Ja vaikka nyt aateltaisiin niinkin että tänä iltana maailma loppuisi, niin hyvä se olisi Jumalan mielestä työ tehtynä siinäkin tapauksessa. Ei meidän saa kuolemaa maaten odottaa.
Hanna haki kokilta hänelle säkin ja hän lähti. Pian tuli hiki kun oli ilma lämmin ja ylenevä aurinko kuumensi niskaa. Kumpumäelle ensin kiiruhti. Siellä sai arveluita: onko se nyt niin huono ettei se vielä vähän aikaa… Muita töitä on niin paljon tässä. — Keski-Kummulle lausui muutamia vakavia sanoja ettei siellä Jumalan sanassa käsketä ummessasilmin olemaan, vaan pitämään maallisistakin asioistaan huolta. Vaan ei se auttanut. Ehtiihän sen. Samaa kankeutta Ketolassa ja Hakalassa. Mutkalle jauhoja ostamaan tultuaan hän kertoi asianlaidan herralle. Tämä rehahti pitkään ivalliseen nauruun. Ne on poikia ne! jahkaisi perään. Palatessaan kaarsi Kuusikankaalle. Heikki tölpäytti hänkin ensinnä että mikä sillä sillalla nyt semmoinen lemmon hätä oli. Mutta kun Hermanni teristi asian tähellisyyttä suostui velimies tuumaan, panetti emännällään eväskontin ja lähti vanhimman poikansa Kustin kanssa Hermannin mukaan.
Kaikki aholaiset tulivat isän tahdosta mukaan Saukkosalmelle. Liisan suhteen äiti oli ensin arvellut että mitä se pikkunen tyttö siellä tekisi, mutta kukapa sitä kotonakaan paimentaisi, — ja porstuan ovi pantiin salpaan ja lähdettiin. Saukkosalmelle tultua kävi kello kymmenettä — Kuusikankaan isännällä oli lakkarikello, kookas kunnianarvoisa vaardilainen liivintaskussa, ja Kustilla kaksi vähän pienempää kelloa, silloin uudenaikaisia aivan, kiinnitettyinä paksuihin puna- ja keltakierteisiin villalankaperiin.
— Kummapa ettet ole polttanut noita punaisia nauhojas! ihmetteli
Aholan Hanna, — niinkuin moni muu kuuluu tehneen.
— Ei kai sitä kumminkaan sillä autuaaksi tule vaikka polttaisikin, vastasi Kusti ja sytytti rauhallisesti piippuaan. Mutta onkohan tuolla sedällä ollut koskaan kelloa?
— Olihan se toisinaan — vastasi Hermanni — minullakin ennen poikamiehenä, ja oli pyssy kans vielä akallisenakin ollessani. Mutta kyllä ne ovat mitättömiä kappaleita kumpikin. Sen tulin havaitsemaan. Niitä sai ehtimiseen käyttää korjaajan luona ja siinä meni rahaa ja aikaa. Kotona käy seinäkello seinällä, kyllä sitä metsässä ollessaan tietää ajankulun auringosta, ja pilvisellä ilmalla taas menee syömään kun nälkä tulee. Pyssy se vielä houkuttelee juoksentelemaan pitkin metsiä, ja monastikaan ei saa edes harakkaa ammutuksi mitä sitte syötävää otusta, vaikka hyödyttävämpi työ jää tekemättä.
— Ottaisin minä ainakin mielelläni lakkarikellon, se on niin mukava — ilmoitti Jussi mielitekonsa.
— Älä huoli turhia mieliä, vastasi isä, lisäten: rupea vain hakkaamaan sinä noita hoikempia kuusia kumoon jotta saadaan siltapuita, Maija saa kassaralla karsia oksia, kun ei taida tytölle uskaltaa kirvestä antaa, jota ei se ole paljon käytellyt. Hanna menköön — määräsi hän vaimoaan — vitsaksia etsimään joilla sidotaan poikkipuita pitkinpäisiin puihin.