Miehet, kolme, rupesivat hakkaamaan paksumpia puita pystypaaluiksi, jotka tulisivat kannattamaan poikittais- eli niskapuita ja siis koko siltaa.
Kun siltarauskaa koetettiin horjahteli sen niskapaalut pahasti, koko silta natisi ja muutamat astinmalat olivat poikkilahoamaisillaan. Perinjuurista korjausta ei voinut ajatellakkaan ehdittäväksi tänä päivänä, siksikun lehmät nevalta palajaisivat. Löyhimpiä paikkoja oli koetettava ensi hätään tukea, sillä muuten voisi vaara tapahtua jo tänä iltana, muistutti Hermanni.
Joukeaa painoa he tekivät työtä. Söivät päivällisen eväskonteistaan lepoa pitämättä. Ja vaikka aholaisilla oli suolaheinänsekainen leipä eivät he väsytelleet enempää kuin talonkaan miehet, joilla oli selvä leipä. Suolaheinät ovat parasta lajia sekaa — tuumivat Hermanni ja Hanna, — kun vain on siteeksi suurusta joukossa ja sitten lehmällistä ja muuta särvintä, niin jaksaa, ja leivän maku on puolta parempi kuin pettuleivän. Kyllähän se seka on aina sentään sekaa, arveli Kuusikankaan Heikki. Ei meidän toki ole tähän asti tarvinnut sekaa syödä, — Eikä taida tarvitakkaan! lisäsi Kusti siihen isosesti.
— Ei sitä vielä tiedä mitä tarvitaan, huomauttivat kaikki kolme ijäkkäämpää hänelle.
Hermanni oli tehnyt suuren kurikan, jolla sitten juntattiin Heikin suippopäisiksi tekemiä kannatuspaaluja sillan kohdalle salmeen. Niin kului iltapuoli ahkerassa työnkalkutuksessa ettei juuri muistettukaan erityisesti sitä hetkeä, jona maailman lopun olisi pitänyt tulla. Yhdeksän ajoissa saapuivat lehmät, ja silloin sillankorjaajat, Hermanni erittäinkin, olivat tereillään katsomassa pääsivätkö elukat kunnialla yli. Pääsivät kelpo hyvin, vaikka arastelivat nyt pahemmin kuin ehkä ennen kun näkivät siinä työn uusia jälkiä. Kun Aholankin Punikki oli joukossa, lähti Hanna menemään tyttönsä kanssa karjan mukana ennen muita kotiin. Ja Liisan mielestä oli mukavaa, kun ne lehmänkellot niin sopivasti soittuivat, mikä pumputti, mikä pampatti, mikä kuivasti kalkatti, mikä pani mitenkin.
Seuraavana aamuna mentiin työtä jatkamaan eikä ahkeruudellakaan ehditty vielä sinä päivänä saada siltaa kuntoon.
Kun he sen jälkeisenä aamuna olivat viimeistelemässä työtänsä näkivät pitkän vähän etukumaran miehen kontti selässä tulevan männiköstä, Kohta tunsivatkin hänet.
— Mitäs Keski-Kumpu kuleskelee nyt? tiedusti Hermanni pikkuviekkaasti.
— Siitä oli tästä Saukkosalmen sillasta silloin puhetta että sitä pitäis niinkun korjata, muisteli tulija totisena, harvakseen puhellen.
Niin suurta nauruntarvetta kuin nyt ei Hermanni muistanut mihin aikaan tunteneensa, tekipä vielä mielensä jahkaisemaan kuin Mutkan herra silloin, että: ne on poikia ne, — mutta hän pidätti itsensä niinkuin vakavan miehen sopii. Sanoi vain: Silta on tuossa paikassa valmiiksi korjattu. Ei tässä enää miehiä kaivata.