— Vai jo siinä on niin pitkälle keritty. Minä aattelin että ei suinkaan siihen korjaamiseen vielä ole ruvettu.
— Ukolla oli semmoinen hätä, sanoi Hanna.
— Velimies piti sitä oikein omantunnon asiana, mainitsi Kuusikangas.
— Setä juurikuin olisi tiennyt ettei sitä maailman loppua tulekaan, niinkuin ei tullutkaan, aprikoitsi hänen poikansa.
— Hohhoi, huokasi Keski-Kumpu siinä yhä kontti selässä seisoessaan ja sanoi perään: Asiasta ei pidä kuitenkaan kevytmielisesti tuumailla eikä puhua. Sillä vaikka Herra nyt säästi maailmaa harvain kääntymyksen tähden, ei sitä siltä tiedä kuinka pian hän sen lopettaa. Ehkäpä ainakin yksi tuhannesta on kääntynyt ja parannuksen tehnyt, ja Herra antaa heidän tähtensä ihmiskunnan elää odottaen lisää kääntyviä. Mutta jos entisetkin lankeavat takaisin, niin tuskinpa Hänen ylenpalttinenkaan kärsivällisyytensä sitten enää kestää.
— Parannus ei saa olla, — lausui Hermanni ajatuksenaan — mikään tuulen äkkinäinen puuska, joka ohi mentyään on kadonnut, vaan sen pitää saada juurtaa syvälle sydämmeen ja ilmetä elämässä. Kun puun juuret ovat syvällä maassa, kasvaa se ja hedelmöi. Lyhytjuurinen puu kuivuu ja kaatuu myrskyssä.
— Minä en oikeastaan — selitti Kuusikangas kantaansa — osaa niistä asioista sanoa sitä enkä tätä. Mutta mitä minä joskus olen hiukan asiaa aprikoinut, niin on minulle ollut selviävänään että parannus kävisi päinsä maallisten toimien ohessa. Ja ettei siinä katsota muuhun kuin sydämmeen.
Vaihdeltiin siinä vielä ajatuksia parannuksen laadusta, kunnes puhe pohjistui maallisiin. Hermanni, niinpä muutkin työhön osaa ottaneet, olivat mielissään kun silta oli saatu lujaksi tukevien niskapuiden kannattamana.
— Sekin on merkillistä, tuumasi Hermanni, että kun jonkin työn saa tehdyksi, on silloin niin tyytyväinen, juurikuin olisi tehnyt erityistä hyvää ja vielä rikastunut päälliseksi.
Tähän ei kukaan lisännyt omaa ajatustansa, ja matka kului miltei äänettömyydessä.