Samassa kuin hän tätä ajatteli poika sirppinsä kärkeä kiveen napsutellen sanoi —
— Milloinkahan minä saisin lakkarikellon, semmoisen kuin
Kuusikankaan Kustilla on montakin.
— Ohooh, siellä yksi mieliteko!
— Se napsuttaa niin mukavasti, ja siinä on kaunis valkoinen taulu, kultaviisarit ja siloinen pullea lasi.
— Älä huoli joutavista!
— Suihkon Liisa se on tosiaankin kummallinen — sai Hanna sanoiksi — oli polttanut, toimitti Sarvi Ulla kaikki koristeensa ja vienyt kokin nurkkaan punaisensa, mutta kun sitten maailman lopun pelko väheni, rupesi heti hankkimaan uusia koruja ja punaisia.
— Ne on tuulen tuiskuteltavia ihmisiä ne! arvosteli Hermanni.
Nyt he leikkasivat äänettöminä vain. Vaimo oli helposti saanut ostohalunsa taltumaan, jopa katui ajatuksissaan että taaskin oli tullut pahoittaneeksi miehensä mieltä sopimattomilla tahtomisilla. Tyttö kyllä oli enemmän aikaa pahoilla mielin, ikäänpä kuin toiveissa pettymisen karvautta tuntien, mutta asettui hänenkin mielensä siinä vähitellen aloilleen. Tyytyneen mielen ilmauksena saattoi pitää tämmöistä kysymyksen pätkäystä häneltä:
— Minkähän tähden niillä ryssillä on aina niin suuri parta?
— Sen tähden, hyvä lapsi, että ne sen kasvattaa eivätkä aja pois, tyydytti äiti tytön uteliaisuutta.