— Mutta minkä tähden ei isä eikä Kuusikankaan setä eikä muutkaan oikeat miehet, jotka eivät ole ryssiä, kasvata partaa?
— Kovinpa sitä Maijaa nyt lapsettaa! moitti isä hienosesti halveksien. Parasta hakea Liisan tuvasta sinun edestäs lapsettelemaan.
— Mutta ei ihan kaikilla ryssilläkään ole partaa, lisäsi tyttö havaintonaan, eikä isän pilkkailu pahoittanut häntä kun se ei ollut äreää. — Meillä kävi mennä talvena suuripartaisen ryssän kanssa aivan parraton nuori ryssä ja se oli niin kaunis! Melkein yhtä kaunis kuin Suihkon nuori renki.
— Voi voi sitä meidän Maijaa kun ihailee ryssiä ja Kiiteli-Mattia! pilkkaili äiti.
— Ei ne nuo laukkuryssät olekkaan oikeita ryssiä vaikka niitä siksi sanotaan, oikasi isä noin muuten vain. Harjaryssät, ne jotka harjaksia kulkevat ostamasa, ne ovat oikeita ryssiä. Laukkuryssät ovat vain Arkangelin miehiä, ja kehutaan että kun harjaryssä ja laukkumies tulevat yhteen niin heidän täytyy puhua välinsä suomea. Mutta kyllä ne ovat aika lipakoita tavarainsa tyrkyttämisessä nuo repunkantajat… Ohhoh! — ihmetteli Hermanni ja kuunteli, — onpa siitä ison aikaa kuin loilotuksia on kuulunut.
— On niitä jo parina kolmena viikkona tuontuostakin kuulunut, vaikka et sinä ole tainnut sattua kuulemaan, huomautti Hanna.
— Se on Suihkon nuoren rengin, sen Kiiteli-Matin ääni, ilmoitti tyttö tuntevansa.
Laulu kuului isosta matkaa Säynäisselältä päin. Sävel oli vienoa, sulavaa, mutta samalla se raikui voimakkaasti kautta kuusikkojen ja vasten kallioita. Kuului sanatkin:
Mitäs minä muuta kuin laulan vaan, kun luonto siihen vaatii; kyll on virttä vesillä ja laineet toista laatii.
Ja siltä kuulostikin kuin Säynäisselän ja likeisten salmien ja lahdelmien laineet olisivat heti kohta laatineet laulua lisään, sillä oitis perään soi sama ääni: