Nyt on minun mieleni iloinen kuin kevähällä kerttu: Mull on kulta kaunoinen kuin kesällä tuomen terttu.
— Hei kuink' on raikasta ja kaunista! ihanteli tyttö.
— Laulaminen osottaa suruttomuutta, päätteli isä. Ei niitä tuommoisia kauniimpia lauluja sovi suorastaan synnillisiksi sanoa, mutta sen vain saa päättää että se joka laulaa maallisia lauluja ei huolehdi autuuttansa.
— Ne jotka autuuttansa huolehtivat veisaavat virsiä, lisäsi äiti siihen.
— Niinpä kyllä, myönsi isä, —: mutta jos eivät osaa, jos heillä ei ole ääntä, niin ei Herra vaadi äänekästä veisaamistakaan. Pääasia on veisata kiitosta sydämmessään, hiljaisuudessa.
— Minun tulee mieleni aina pahaksi kun äiti veisaa, sanoi Maija kokeneensa.
— Niin minunkin tulee, yhtyi Jussi siihen.
— Sepä erinomaista on! ihmetteli isä. Minkälaisia suruttomia ihmisiä teistä tuleekaan!?
— Ei se siihenkään ole, huomautti äiti. Minä muistan kans kuinka piennä tyttönä ja vielä isompanakin kävi mieleni kummallisen pahaksi, semmoiseksi surunvoittoiseksi kun kuulin vanhempain ihmisten veisaavan. Tuli kuolemanasiat mieleeni, ja pyrin pois veisuuta kuulemasta. Mutta ei sitä nyt enää niin maailmanmielinen ole.
— No niin. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee, mitä heistä tulee, lopetti Hermanni kääntyäkseen toiseen asiaan. Onpa hyvä että tänäkin syksynä taittaan sentään saada vuotta kelpolailla. Nämä ohrantähät ovat jotenkuten täysinäisiä, eikä ne ole palhoja suvirukiinkaan tähät.