— Vieripellossa ei ole varsin yhtä hyvä ohra kuin tässä riihentauspellossa, sanoi Hanna.
— Mutta kyyhkyspelto on melkein yleisesti kasvanut täyden suvirukiin; vesakon puoleisessa syrjässä on kehnompaa. Toivon kun toivonkin tulevan ruokaa riittämään, joka on jo erittäin hyvä asia. Kun vielä se viidenkolmatta ruplan velka, johon on huonoina vuosina väkisinkin vähitellen jouduttu, kerrankin saataisiin Kuusikankaan isännälle maksetuksi eikä tarvitsisi uutta tehdä, niin enempää en minä tässä ajallisessa elämässä toivoisi. Ja kyllä se kerran saadaan suorille, en minä muuta uskokaan.
— Toivoisin minä vielä vähän enempää, virkkoi vaimo puolipiloillaan. Toivoisin saatavan kaksi lehmää, hevonen, hyvät kärryt ja kaunis kirkkoreki.
— Niitä mekin… Voi kunpa ne saataisiin, halusivat Maija ja Jussi kiihkeästi.
— No, se nyt on merkillistä kun sinä kiihoitat lapsiakin tyhjiin mielitekoihin, paheksui isä. Minä olen jo monasti sanonut ettei sitä pidä huvitellakaan enempää kuin mitä on mahdollista saada. Olen itsekseni tullut viimeiseltä siihen tuumaan ettei meidän sovi sitä toista lehmääkään ostaa — siinähän tulisi velkaa — sen täytyy kasvattaa vasikasta.
— Ja sitten ei sitäkään saada moneen vuoteen… Vaimon äänestä jo kuuli kuinka haikeaksi hänen mielensä kävi.
— Meidän pitää oppia kaikessa odottamaan.
Tyttöä ja poikaa, jotka myöskin äitinsä kanssa sureksivat isän kovuutta, ilahutti kumminkin se toivo, että tulevana talvena otettaisiin vasikka elämään — ennen heidän muistoaikanaan vasikka oli aina tapettu. Heidän mielestään oli mukava, semmoinen pieni lehmä, Liisakin joka tuli tuvasta pellolle kuultuaan asiasta hoki: pieni lemmä, pieni lemmä. Mutta jos vasikka ei sattuisikaan olemaan lehmäinen, arvelivat äiti ja vanhempi tytär. — Vaihdetaan sitte lehmäiseen kylästä taikka kasvatetaan vetohärkä, lohdutti naurahdellen isä. —
Siltä luovutti seuraavinakin päivinä ettei isän tuumaa voinut tuossa lehmäasiassakaan millään muuttaa. Äiti niinkuin lapsetkin saivat oppia tyytymään. Oppivatkin sentään, ja päivät kuluivat hupaisesti leikkuulla. He tunsivat isän kanssa iloa runsahkon vuodensadon johdosta.
Hermanni tunsi itsessään yhä uusia voimia ja erinomaista työryhtiä ja ruokahalua. Aina sitä jaksaa kun syönti käy, mainitsi hän kokemuksenaan. Hanna niinikään oli terve ja jaksoi hyvin. Verratessaan tätä aikaa niihin tuoreissa muistissa oleviin aikoihin, joina ukko kivuloisena kituroi, kävi ehdottomasti mieli hyväksi. Yhdessä he usein ihantelivat että niin meillä on nyt kuin uusi elämä…