Ja Kuusikankaalta rupesi taas iltapuoleen kuulumaan nuorten riemastelua. Hermanni meni veljensä puheille.
— Sinun täytyy kieltää kedoltas tuommoisen elämän. Eihän se sovi että sinun talossas moista jumalattomuutta pidetään.
— No jo sinä nyt kerrankin olet körttiläisten kanssa samaa mieltä! vastasi veli. Ne tuomitsevat minut tuotai alemma, kun sallin jumalatonta elämää maallani. Mutta eiväthän ne ole tapelleet meidän kedolla. Mitä minä nuorten luonnolle saan! Hypelkoöt ja laulakoot niin paljon kuin jaksavat!
Hermanni ei tiennyt mitä sanoa, mietiskeli vain.
VI. Kaksi uutta parikuntaa. — Velattomaksi.
— Jottako meidän tuvassa pidettäisiin häitä, hyppely- ja tappeluhäitä! Ei käy laatuun, tytär! Minä en ole rakentanut tätä tupaa häitä varten, vaikkahan teinkin suurehkon, vaan suojaksi ja kodiksi. Ryskävien väkijoukkojen alla kenties katkeaisivat lattianniskasetkin. Juopuneet räyhääjät särkisivät jos ei muutakaan niin kumminkin lasit seinistä. Ja kaiken muun lisäksi, huoneessa, jossa hypellään ja tapellaan, eivät hyvät henget viihdy, vaan pahat siinä asustavat…
— Niin, — ei suinkaan sitä isän mieltä mikään käännä, se on aikoja tunnettu asia — virkkoi Maija ummehtuneesti, siinä kangaspuilla istuessaan, ja heitti sukkulaista ja heilautti luhia aika vauhdilla.
— Ja vielä se on niin ylpeäluontoinen, tämä meidän morsian! pilkkasi isä, joka veisti tervatynnyrin lautoja.
— Mutta kyllä sinä ukko olet liika kova, moitiskeli äiti. Menisit tyystemmin tarkastelemaan tyttäriä kylässä, mitä ne tahtovat, kuinka pöyhkeilevät ja nakkelevat päätään, niin et Maijaa pahimmaksi sanoisi.
— Vai niitä minun pitäisi mennä tarkastelemaan! Sinä et pääse ilmoisna ikänäs siitä tuumastas että toisen pitää olla samanlaisen kuin toisen.