— On kyllä meidän Maija tullut kovin komeaksi, kun tänäkin aamuna haukkui minua rusakaksi, kun olen näin pieni — päivitteli puolaa tekevä Liisa.
— Kaikki tässä! jahkaisi kutoja kangaspuiltaan.
— Parasta olisi — jatkoi isä — alkaa avioliitto ilman häitä, niinkuin minä olen sitä tahtonut. Eihän meilläkään ollut häitä kun yhteen menimme. Pappilassa käytiin ja sitten Kuusikankaalla syötiin päivällinen. Häilläkö, hyppelyllä ja tappelulla, olisi yhdessäolon alkanut! En toki minä silloinkaan niin jumalaton ollut. Etkä sinäkään, sanoi vaimolleen, tahtonut häitä meille. Mutta nyt soisit tytön häillä alottavan! Kuinka oletkaan noin maallinen vielä?!
— No en minä niitä nyt tahtomalla tahdo. Olen vain aatellut että kun se Matti niitä niin kovasti tahtoo…
— Olkoot koko häät sillänsä, kun ei niitä kerran kotona saa pitää. Ei Mattikaan niitä tahdo, kun saa kuulla… — Morsian lausui nuo sanat puolittain tuiskeissaan, puolittain surunvoittoisesti joka osotti kohtaloon taipumista.
Tämä päivä oli maanantai Palmusunnuntain jälkeen, viidettä vuotta "maailmanlopunkesästä" oli aikaa kulunut. Asia oli kääntynyt, oikeastaan menneestä kesästä alkaneena, sille tolalle että entisestä Suihkon renki-Matista ja Aholan Maijasta oli nyt parikunta tulemassa. Paaston aikana oli heidät kuulutettu, eilen kolmannen kerran, ja kohta Pääsiäisen jälkeen olivat aikoneet häänsä vietettäväksi.
Mutta kuultuaan isänsä kovuuden lopullisesti häiden suhteen Maija heti kun nyt ensi kertaa sulhonsa pateihin tuli sanoi että isä ei anna pitää kotona, ollaan häittä. Mutta Matti, joka jo oli hääviinoja tiedustellut, ei olisi tahtonut kemuja sillensä jättää. Toisen kerran kun armahansa luo tuli kertoi tälle saaneensa luvan pitää häät Suihkossa. Vaan morsian puolestaan ei siihen suostunut, sillä isän vastaanpano oli siksi syvästi vaikuttanut tähän yhdeksäntoista vuottansa täyttäneesen, pohjiltaan hellämieliseen tyttöön.
Eräänä päivänä Pääsiäisen jälkeisellä viikolla he kävivät pappilassa vihillä. Sieltä palattua syötiin päivällistä Aholassa, jonne oli kutsuttu joukkonen kummankin läheisimpiä tuttavia, Ja Matti oli kulettanut sinne viinaansa. Ensi kertaa myös keitettiin nyt kahvia Aholassa. Kylästä oli tuotu sekä kahvipannu ja -kupit että useita ryyppylaseja — yksi viimeksimainittuja torpassa vanhastaan oli. Otettiin siinä ennen ruokaa ryypyt, juotiin kupit kahvia maittilan kanssa, juotiin toiset karvaamman kanssa. Vaikka oli toistakymmentä henkeä, runsaiksi puoliksi naisväkeä, ei ollut yhtään aivan ehdotonta raitista joukossa, lapsillekin annettiin neljännes- tai puoliryyppyset sen mukaan kuinka suuria olivat. Hermanninkin kulmiin kämpi väkevän voima tänä päivänä. Sarvi-Ulla, joka kutsumatta oli tilaisuuteen saapunut, oli entistään suulaampi.
— Voi tämän taivaankannen alla kuinka kaunis tuo morsian on! rupesi hän ylistämään lisäten: Jos se olis hopeissa, jos olis hyppelyhäät, silloin se vasta kaunis olis. On sitä hupsuutta monenlaista maailmassa, mitä tällä Aholan ukollakin. Jos olis antanut pitää oikeat häät, olis koko kylään ja kauvemmaksikin levinnyt puheet kuinka korea ja muhkea Aholan Maija oli morsianna hopeissa. Nyt ei sitä tietoa levitä muut kuin minä, ja minunkin täytyy sanoa: kyllä olis ollut muhkea morsiameksi, mutta isä-ukko pakotti pitämään körttiläisten häät, joissa morsian aina näyttää vanhalta akalta.
— Olehan vaiti! kielteli Hermanni. Körttiläisten häät! Nämä eivät ole körttiläisten häät, koska näiden pitäjätkään eivät körttiläisiä ole.