— Pidäppäs nyt kala suus kiini taikka pian paukkaa!
— So so! kiertelivät Hermanni ja vanha Kuusikangas. — Herra siunatkoon teitä! Älkää nyt hupsuiksi tulko, kuului Hannan ja muiden vaimojen ja tyttöjen ääni.
— Tuota ettäkö pian paukkaa! vastasi Kala-Jussi kiusallisella äänellä, Nyrkit ne on täälläkin jos ne kysymykseen pannaan. Heitä pois tuo piippulenko hampaistas, taikka minä sen lennätän!
— Vai sinä lennätät! Kyllä tää poika ainakin uskaltaa yrittää jos siksi tulee, rehenteli Kusti ja vanui Jussin rintapieliin. Tämä viskasi piipun toisen suusta muuripieleen jotta pesä pirstoiksi meni, ja puristi jykevät kouransa vastustajan kahdenpuolen länkiluiden yläpuolelle ja ahdisteli peukaloillaan kurkkua…
Rytinän kestäessä siunaili ja valitti Hanna perätikin että kun pienen lapsen sairaaksi pelottavat. Sulhanen oli hypännyt väliin ja oli siihen kokoontunut tyttöjäkin kahakoivia sovintoon rukoilemaan. — Lempo tässä pyydelköön, jahkaisi sulhanen. Kyllä miehet voiminkin erotetaan. Mutta erilleen ei hän heitä niin helposti saanut, vaan työnsi, tarkoittaen seinää vastaan, mutta sattuikin akkunaan, ja Kustin kyynäsmutka särki lasinruudun, joka helisten sirpaleina putoili seinän viereen pihaan. Sitten erosivat, mutta Kusti vielä pyrki nyrkein pakkuloimaan vastustajaansa kasvoille ja suuta vasten. Vaan ei saanut kuin kerran vähän läpsäytetyksi, sillä sulhanen työnsi toisella kädellään toista, toisella toista erilleen toisistaan. Vielä Kusti manasi, puri hammasta ja lausuen: on mulla kelloja vaikka yhden särenkin — otti liivinlakkaristaan yhden ja heitti sen nauhoineen päivineen lujasti takkakiveen. Vaan kohta muuttui mies nurruttelevaksi.
— Turkanen! Minun tupani, joka aina on ollut rauhan maja, on nyt tehty tappelijain temmellyspaikaksi. Ja lasinruutu on hajalla! Tätä en olisi voinut aavistaa. Mutta se on niin että kussa julkijumalattomia on, siellä on meteliä. Hyi hävyttömät pakanat! — Hermanni puolittain itki (joka hänelle oli peräti harvinaista varsinkin terveenä ollessaan); niin syvästi hän paheksui tapahtunutta mylläkköä.
Mutta naisihmiset ja lapset oikein hyrskien itkivät järkijärestään; pieni Julius kehdossa uikutti ja peppuroi. Vaan kaikista kaikkein pahimmin haikeutti rymäkkö morsiamen mieltä.
— Näin meidän vihkiäisissä! huudahti hän sydämmellisesti.
Nuo morsiamen sanat kuultuaan heltyivät itse hekin, jotka äsken tappelivat, niin että silmät miltei kyyneltyneinä pyysivät:
— Älä nyt pidä kovin pahana, Maija! Emme tuota tulleet paremmin aatelleiksi, ja rupesimme tyhmässä ylpeydessä mylläköimään.