— Pahanahan sitä semmoista täytyy pitää, vastasi Maija hellän haikeana.
— Ei teistä toki olisi voinut moista uskoa, yhtyi Hanna-äiti paheksumiseen. — Ei toki, ei toki, kuului useita naistenääniä.
— Kun Jumalaa ei pelätä eikä ihmisiä hävetä, niin tapellaan ja tehdään vaikka mitä, lausui Hermanni jälleen ilmi syvää paheksumistaan. Sinä — sanoi veljelleen — olet antanut tuon poikas kasvaa peräti komealuontoiseksi. Et ole vääntänyt vitsaa aikanansa.
— Eipä se ole niin helppo tehtävä, arveli ukko Kuusikangas suruissaan hyvästi hänkin.
— Tehdään sovinto eikä muistella enää koko tyhmää temmellystä, ehdotteli Kusti riitaveljelleen, rinnan hytkähdellessä mielenliikutuksesta.
— En suinkaan minä välitä vaikka tehdäänkin, vastasi Kala-Jussi sovinnollisella äänellä hänkin. Mutta se se harmiksi käy kun aina sillä rikkaudella mahtaillaan. Niinkuin köyhä ei olisi mies eikä mikään.
— Saatpa nähdä että minä en koskaan enää mahtaile rikkaudellani.
— No jos olet miestä lakkaamaan isottelemasta, niin olkoon menneeksi. Ole sinä varakas vain, mutta älä koskaan komeile jotta se köyhälle vaivaksi käy.
— En komeile, lupasi Kusti tunteellisesti. Minua kaduttaa, hyvä Jussi, äskeinen komeilemiseni. Enhän minä tuota nyt niin kovin rikas olekkaan, ja mitä tuo raha ja tavara sitte… Ei sille virsikirjassa suurtakaan merkitystä panna. — (Itse ei hän ollut paljon virsiä lukenut tai veisannut, mutta kuunnellut useinkin äitinsä hartaalta kuulostavaa veisuuhyräilyä.)
— No jos sinä oikein sydämmellisesti tahdot, niin käteni ojennan sulle. Ei riidellä, äläkä halveksi minua koskaan, vaikka minä makaisin teidän takkakivellä ja anoisin leipäpalaa, ja vaikka sulla olis paperoidut kamarit kuin pappilassa…