— Ei, vaikka minulla olis kuin kuninkaan linna, vastasi Kusti tarjottua kättä puristaen.
Ja molemmat asettuivat tuntehikkaina ja miettiväisinä, kumarruksiin käsi poskella, penkille istumaan.
Kaikki olivat hiljaa, sillä kaikkiin sovinto vaikutti. Riehuneen tuuliaispään jälkeen ilmaan palannut tyyneys tuntuu vasta oikein vienolta, samoin tämäkin hiljaisuus oli vasta rauhallista, koska siihen yhdistyi sovinnon suloisuus… Ensimäisenä äänsi Hermanni, joka sanoi:
— Kyllä se oli kauniisti tehty, pojat. Jospa ette vain sitä unhottaisi…
— Pysyväistä se on, vakuutti Kusti ja lisäsi: Kyllä minä huomenna laitan lasimestarin panemaan ruudun sijaan. Älkää nyt, setä, huoliko pitää kovin pahana!
— Ja minä maksan sinulle piipun heti, tarjosi Kala-Jussi Kustille.
— Sitä ei tarvitse maksaa. Suuremman vahingon minä itse tein itselleni, kun tuhmuuksissani särin paraan, 15 ruplaa maksavan kelloni. — Nyt vasta näytti tuo tomahdus oikein haikeuttavan Kustin mieltä. Surkein katsein hän meni ottamaan kellorauskaa loukosta, jonne se kivestä oli singahtanut. Lasista ei tietysti näkynyt kuin pikkusia pirskeitä, ja kuoret olivat pahoin lummistuneet. Hän käänti rauskaa korvansa vieressä, mutta napsaustakaan ei se elonmerkiksi antanut.
Väkevänmaistelu kohtauksen jälkeen supistui hyvin vähiin, ja ihmiset rupesivat lähtemään kotiinsa.
Hermannia iletti että oli tullut niinkään paljon maistaneeksi… Hän oli puolittain hutikassa, ajatteli hän itsekseen, juuri siinä tappelukohtauksen edellä. Kyllä se piru on viekas viettelemään ihmistä.
Ei sitä suotta sanassa sanotakaan: Olkaat valppaat…