Heillä oli myös ollut vahva aikomus pitää häitä, mutta keltään eivät saaneet tupaa siihen tarkoitukseen. Ne joilta tupaa oli pyydetty eivät olleet muut kuin Aholan Hermanni jumalisia että sen vuoksi olisivat kieltäneet, mutta syy oli toinen: kukaan ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa huonettaan tuommoisen parikunnan häihin — suutarille nyt aina sentään, mutta ei semmoiselle votakalle kuin Sarvi-Ulla oli taikka jommoisena häntä ainakin pidettiin. Niinkuin muutkin oli Kuusikankaan Heikki kieltänyt tupansa, mutta mitäs hän sille mahtoi että nuoriväki kokoontui hänen Myllykedolleen hyppelemään. Sinne oli nytkin kokoontunut väkeä kuin sakeaa pilveä ja joukossa oli tuo tänään vihitty pari.
Vuosikausia oli seudulla tietona ollut että Ulla toivoi suutari-Jussia omakseen, ja Jussikin puolestaan oli näyttänyt rakastelevan Ullaa. Mutta Jussi ei pitänyt kiirettä. Ja kun hän sitten sai kuulla Ullan vehkeilemisestä laukkuryssän kanssa rupesi hän puolestaan tekemään kiusaa. Näiden selkkausten aikana oli seudun kansa sepittänyt pitkän laulun, jossa sekä pilkattiin että surkuteltiin noita yleisenä puheena olevia henkilöitä. Paikottain oli tuossa laulussa, jonka nuotti oli iloinen ja vilkas, semmoisiakin sanoja ja asioita ettei niitä käy kertominen, mutta muutamat värsyt tämmöisiä:
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ullan juonet; ei se Jussi silloin huoli kun se sais vain puolet.
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla rukka; jopa taisi Sarvi-Ullan periäkin hukka!
Näitä nyt laulettiin, viimeiset kaksi säettä kussakin värsyssä toistaen, ja näillä hypeltiin häissä, täällä kedolla tuulimyllyn vieressä. Sulhanen naurahteli vain ja lallatti mukaan. Ja morsian lyöden käsillään lanteilleen pyörähteli ja paasasi: Ei tämä tyttö — elikkä akkapa tässä jo ollaankin — ei tämä akka haikaile pieniä pilkkalauluja. Minua haukutaan Sarvi-Ullaksi kun äitini oli kuppari ja kanteli sarvipussia, vaan vähät minä siitä. Opettelen itsekin kuppariksi kun ma tästä kerkiän ja silloin on Sarvi-Ullan nimi ansaittu. Mutta hypellään nyt. Nämä on toista kuin Matin ja Maijan häät Aholassa. Nyt on rattahissa voidetta. Ja hän retkutti itse ja vei sulhastaan ja kaikkia niin paljon kuin ehti.
Tuossa tuokiossa sepittivät karkeloitsijat uusia värsyjä entisten malliin:
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ullan lailla: ei nyt enää Sarvi-Ulla oo kenkujakaan vailla.
Jussi neuloo, Jussi neuloo ja kesällä kalastelee; aika luistaa hauskasti kun Ullaa rakastelee.
Kuusikankaan Kusti uusine verkavaatteineen, pitkävartisine saappaineen ja monine villanauhakelloineen oli komeaa taas poikaa kuten ennenkin, vaikkei juuri Kala-Jussille erityisesti. — Sen minä sanon, rehenteli hän, lakki päässä kallellaan, että jos niinkun rahat kysymykseen pannaan, niin … ja sen enempää ei siitä heti tahtonut tulla. Vihdoin kun toiset kysyivät: Mitä niin, hän jatkoi: Niin kyllä tämä poika uskaltaa. Toiset, Kala-Jussikin mukana, pysyivät siitä huolimatta leikillisellä tuulella ja arvelivat että mitäpäs tässä nyt muuta kuin hypellään ja lauletaan vain. Ja ryypätään kans väliin, sanoi Jussi erityisesti ja kuletti viinapulloaan miehestä mieheen. Kastelivat myös morsian ja useat tytöt huuliaan pullon suussa. Morsian sanoi: Vaikka minä olen tämmöinen veuhkana, osaan minä siltä sievästi kuin muutkin tytöt — ka akkapa tässä jo ollaankin — viinaa maistella.
Merkillisin mies tässä oli — Keski-Kumpu. Ensiksikään ei tilaisuudessa ollut ketään toista niin ijäkästä äijämiestä — viidettäkymmentä menevää. Ja toiseksi, tiedämmehän jo että hän maailmanlopunkesänä oli syvästi herännyt. Mutta jo seuraavana talvena loppiaisen jälkeen "hiivanuuttina" oli hän langennut takaisin juoppouteen ja sen yhteydessä häntä aina selvillä ollessa kahlehtivaan ahneuden syntiin, eikä ollut voinut sittemminkään nousta. Hänestä oli — kuten toiset körttiläiset raamatun mukaan tuomitsivat — rietas henki lähtenyt, vaan palannut jälleen ja tuonut kanssansa seitsemän itseänsä pahempaa henkeä. Noihin molempiin seikkoihin, ijäkkyyteensä ja lankeemukseensa katsoen herätti hän osaksi naurua osaksi sääliä nuoressa väessä, kun oli heidän joukossaan. Niinpä nytkin täällä. Taisipa ukko parka sen itsekin tajuta, vaan itsensä ja muiden hauskuudeksi hyppeli hän yksistään "mustalaista" laulaen kummallisesti, ivallisen surullisesti: