Hai juki hai juki hai juki jeijen: Missä on se rakkaus kuin meillä oli ennen?!
Ja hänen pitkät jalkansa notkahtelivat väsymyksen tuottamaa honteluutta osottaen…
Aholan Jussi oli väkisin äidiltään ja isänsä tietämättä tullut Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan vihkiäiskarkeloihin. Ja maistaa oli poika täällä saanut siksi runsaasti että kun kotiin myöhään iltasella palasi, matkalla loilotteli ja kodin pellonpyörtänetietä tullessaan nähtiin hänen pahoin hoipertelevan. Isä, joka oli äitiä kovasti torunut kun ei tämä ollut saanut poikaa kotona pysymään hänen itsensä ollessa kirkkomatkalla, liikkui rauhattomana koko iltapäivän milloin tuvassa, milloin pihalla, aikoipa lähteä karkelopaikalta hakemaankin poikaa, vaan arvelu että minkälaisia hurjia juoppoja siellä olisi jotka ehkä rupeaisivat kimppuun käymään sai hänet estetyksi. Mutta vitsan hän varusti, tukevanpuoleisen, jolla Jussin juonikkuutta oli karsittava. Sillä muu kuin selkäsauna ei nyt näyttänyt enää auttavan.
Pojan tullessa tupaan istui isä pöytälavitsalla pyhän totisena. Hän oli tosin kiukuissaankin, vaan yhtäkaikki voi hän vielä miettiäkin. Huokasi sydämmessään Jumalan puoleen että voisi taitavasti toimittaa aikomansa selkäsaunan, johon omassatunnossaan tunsi itsensä velvoitetuksi. Otti sitten penkiltä noin parin kyynärän pituisen, latvapäästäkin melkein sormenpaksuisen karsitun koivuvitsan ja lausuen:
— Tätä olet sinä junttura ansainnut! alkoi, niskasta kiinni pitäen, lätkäytellä vitsalla poikaa takapuolelle.
— Vieläkö lähdet toiste semmoisiin paikkoihin väkisin äidiltäs ja salaa multa? Häh!
Poika ei vastannut mitään selvästi; ätisihän jotakin kiukuissaan ja yritti ponnistella vastaan, vaan se oli tutkainta vastaan potkimista, sillä isä, joka oli väkevänpuoleisia miehiä, oli hyvissä voimissaan ja poika vielä puolikasvava. Poika kiemuroidessaan yritti heittäytyä lattialle pitkäkseen, vaan isä nosti niskasta pystyyn jälleen ja asetti hänet sitten penkille istumaan käskien: Selviä nyt siinä! Ja siinä poika aloillaan istuikin, mutta itkeä ryysti kiukkuisen kiihkeästi.
— Etkö sinä tiedä että sinulla on isä ja äiti, jotka koettavat kasvattaa sinusta miestä, puhui isä. Mitä meille olis hyvää pojasta, joka juo ja hyppelee ja riikkiä juoksee! Sun täytyy tottua viihtymään työssä niinkuin näet minun viihtyvän. Ja sinullekin on annettu sielu, jonka autuudesta tulee huolta pitää, eikä tahrata sitä noin nuoresta pitäen maailman huikenteluissa. Ajattele sitä ja ymmärrä että meidän vanhempain velvollisuutena on pitää sinusta huolta ainakin siksi kunnes täydeksi mieheksi tulet! — Isä, varsinkin viimeisiä sanoja lausuessaan, oli hyvästi heltynyt.
Sisko Liisa oli pujahtanut pihalle näkemästä oitis isän ruvettua kovistamaan poikaa. Äiti Juliusta sylissään pidellen istui peripenkin päässä kaappia vastaan ja itki katkerasti. Olihan hänen sydämmelleen koskenut pojan uppiniskaisuus, hyppelyissä-olo ja päihtyneenä kotiintulo ainakin yhtä syvästi kuin isän sydämmelle. Mutta hän oli siksi hellä että moinen kova kurittaminen vasta oikein hänen tunteistoaan viilsi… Hän oli kerrassaan neuvoton, millä keinoin poika rukka paranisi.
* * * * *