Sitten syksyllä tuli Aholaan vuosi paras mitä vielä koskaan ennen: suvirukiita kahdeksan ja ohria seitsemän tynnyriä sekä perunoita kolmattakymmentä tynnyriä. Kiitollisia tunteita Kaikenantajaa kohtaan kohosi Hermannin ja Hannan sydämmistä, mutteivät kuitenkaan tunteneet halua ja voimia kyllin kiittää hyvää antajaa.
Vuosien vieriessä oli peltoja aina vähin erin laajenneltu ja vanhimmat pellot olivat alkaneet voimiinsa tulla. Uutten peltojen väettämisen avuksi ja leivänsärpimen lisäämiseksi oli — niinkuin aikomuksena on tässä kertomuksessa jo puhetta ollut — todellakin kasvatettu vasikasta toinen lehmä ja entinen oli tappolehmänä vaihdettu nuorempaan. Kuvikki, verrattain korkeasäärinen, puninkirvava mukipää oli tuo oma kasvatti. Äiti ja Liisa hellivät ja hyvivät sitä huomattavasti suuremmassa määrin kuin vieraalta tullutta Kirpulaa. Olivathan vieneet Kuvikille sen vasikkana ollessa niin monta juomiskiulua ja nykkineet niin monta heinätukkoa, joita se sitten hypellen joi ja söi. Poika Jussi enempää kuin isäkään ei välittänyt kummastakaan lehmästä erityisesti.
Suurimmasti ilahutti Hermannia tänä syksynä se seikka että nyt näki mahdolliseksi toteuttaa erään suuren elämänsä toivomuksen: tulla velattomaksi.
— Nyt maksoin Kuusikankaan isännälle sen 10 ruplaa, sanoi hän Köyri-iltana kylästä tultuaan vaimollensa, ja miettivissä harmaissa silmissään heijasti sydämmen iloa. — Sitä minä olen aina toivonutkin että kerrankin pääsisi tuosta kiusallisesta velasta, jonka tähden ikäänkuin täytyy hävetä sitä jolle velkaa on. Vaikka minun velkani on ollut omalle veljelleni, yhtäkaikki olen miltei säpsähtänyt joka kerta kun olen nähnyt hänet, Miten paha oliskaan olla jos olis velkaa semmoiselle kuin Mutkan herralle, joka komentaa velkaisiaan tukkien niskaan vaikka mimmoiseen kosken kuohuun ihan kuin sotaherra sodassa kuuluu komentavan miehiään tulisimpaan tappelun tuiskuun. Jospa toki Matti ja Maija osaisivat olla kietoutumatta hänen verkkoihinsa! Ja meidän pitää nyt kaiken mokomin karttaa tekemästä kopeekkaakaan velkaa jos suinkin ilman tulemme toimeen… Luultavasti tullaankin, jos Herra jommoisiakin vuosia antaa, kun pelloissakin rupeaa jo olemaan voimaa.
— On minunkin mieleni oikein hyvä että se velka saatiin suoralle, yhtyi Hanna mieheensä. Kuitenkaan ei hänen ilonsa asiasta ollut niin täydestä mielestä kuin miehensä. Hyvä se on — hän itsekseen ajatteli — mutta kuinka hyvä olisikaan, jos olisi hevonen, sievä kirkkoreki ja hänellä itsellään korea valkovaltainen mekko ja hame ettei aina tarvitsisi noita tummia alati samannäköisiä vaatteita pitää. Ja olisihan sitä yhtä ja toista toivottavaa noidenkin lisäksi. Soisi hän kyllä Hermannillekin paremmat ja useammat vaatteet. Sopivaa myös olisi nähdä pöydän ja astiahyllyn maalattuina ja useampia posliinilautasia ja kivikuppia, ettei niinkuin nyt, olisi ainoastaan yksi kumpaakin laatua. Ja aamuin noustessa usein niin kummallisesti hiukasee; höyryävä kahvikuppi tekisi silloin varmaankin hyvää, koskapahan useat talollisten emännät ja tyttäret kupin jopa kaksikin juovat aamuisin vieläpä päivällä ja iltapuoleenkin. — Tuommoisia ajatuksia, pikkuhimoja, liikkui hänen mielessään, muttei hän niistä sanallakaan virkkonut, sillä tunsi hän nyt jo sentään sen verran miehensä luontoa.
Eikä Hermanni saattanut aavistaa, että mitään enempää olisi maallisessa suhteessa ainakaan tällä tiedolla ansannut toivoa, niin ihastuksissaan oli hän velasta pääsemisestään.
VII. Uusia kovia koettelemuksia.
— Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Kyllä se on melkein pois laidalta. Ankarat ajat ja semmoinen keneksien paljous. Mutta ovathan lapset ja kova aika Jumalalta — miksi nurisen!… On toki hyvä ettei yksikään niistä ole nälkään taikka tautiinkaan kuollut tänä suurena nälkä- ja kuolovuonna. Niin, olis tainnut nälkään kuoleminen olla edessä, jos en minä, äidin ijähtänyt isä, olis turvana ollut. Onkohan sitte Jumalan säätämys se että minun kauttani moinen joukko köyhiä ihmisiä tulee maailmaan kurjuutta näkemään? Taitaa olla. Käsittämättömät ovat Hänen tekonsa. Mutta niihin on tyytyminen. Ja kaikki kääntyy viimein parhaaksi. Kumma kyllä että sitä ihminen pakkaa niin mielellään napisemaan…
Ikäänkuin itsekseen puhui Hermanni tuota takan edessä nuotion ääressä istuessaan ja haravaan piikkejä tehdessään. Oli siellä tuvassa muitakin, Hanna ja Liisa karstasivat villoja uuniloukon puolella, Julius juoksenteli lattialla ja viidettä käyvä Hilma-tyttö koki olla ketterä hänkin pysyäkseen veikkonsa perässä. Mutta isä ei puhunut kellekään erityisesti. Hän oikeastaan vain ajatteli ääneensä sen johdosta, kun Liisa Aholassa yötä oltuaan oli juuri tuonut sieltä sanan että Maija oli tänä aamuna saanut pojan, joka nyt oli hänen kuudes lapsensa. — Hetken äänetönnä oltuaan hän lisäsi:
— Ja velassa ovat Mutkan herralle korvia myöten. Sehän se onkin pahinta. Ovat kuin orjia, sillä kuka velkaantuneena vapaa olis! Mutkan herra voi heidät panna vaikka öiksi päiviksi ojaa kaivamaan, miten vain haluaa, ja kylläpä se niillä jo mennä kesänä teetätti kokonaisen kydön; pilkkapalkoilla. Niin sitä käy kun taitamattomasti eletään. Yritti siinä pitää hevosta ja teki vielä päälliseksi hulluja hevoskauppoja, joissa vähin erin tappasi satoja markkoja. Eikä huolinut kokeneen appivaarin varoituksista siinä suhteessa yhtä vähän kuin siinäkään, että olis parempina vuosina suolaheiniä ja olkia leipään sekottanut. Ja nyttemmin näinä kovina vuosina on saanut syödä jo melkein pelkkää pettuakin. Kyllä se koskee kohtalo semmoinen isän sydämmelle. Kuitenkin on heidän kohtalonsa ainakin osaksi Jumalan määräämä. Miksikä minä pakkaan napisemaan?