— Minun on kovasti paha olla, kun sinä olet noin tyytymätön nyt, valitti vaimo. Ethän sinä ennen ole tavannut nureksia kovissakaan kohtaloissa.
— Niin, kyllä minä huomaan sen itsekin että teen nyt väärin Jumalaa vastaan, kun nurisen, mutta oman lapsen kohtalo koskee miltei vielä kovemmasti kuin oma.
— Kyllä, kyllä se koskee minuakin, syvästi koskee, tunnusti vaimo; mutta minä aattelen ettei suinkaan sitä Jumalan sallimatta kellekään maailmassa mitään tapahdu. Koska hiuskarvaakaan ei putoa Hänen sallimattansa.
— Olet aivan oikeassa, eukkoseni, vastasi Hermanni hymyillen. Sinä olet nyt minua vakaampi uskossa; sepä minua lohduttaa. Rupeappa tästä lähin lohduttelemaan minua murheissa niinkuin minä näihin asti olen tavannut lohdutella sinua. Minä, vaikka vasta kuudettakymmentä alan, tunnen jo hieman vanhuuden heikkoutta ja mielikin on masentunut. Vaikka toivon kuitenkin vielä parempaa jahka Herra jälleen parempia vuosia antaa. Enkä minä nurisisi Maijan ja Matin tähden laisinkaan, kun olisivat kuulleet minun neuvojani ja eläneet viisaammin.
— Niinpä niinkin. Mutta siitä ei asia parane; se on sillä kannallaan, jolle se on kääntynyt. Hyvä vain ettei lapsista olo yhtään nälkään kuollut.
— Parasta tottakin olla napisematta Jumalaa vastaan ja ennemmin kiittää Häntä hyvyydestään meidän sukua kohtaan, josta näinä kamalina vuosina ei ole sallittu yhtään kuolla nälkään eikä tautiinkaan.
— Ei se Maija, eikä Matti liioin, nyt valittanut kovaa aikaa eikä muuta, mainitsi Liisa, jonka valkean lämmittävä voima oli pakkasen vaikuttamasta tuskaisuudesta jo saanut hyvälle mielelle. — Toivoivat vain että äiti tulisi sinne ja toisi vähän maitoa, Maija jäi nukkumaan rauhallisesti ja lapsikin oli hiljaa.
— No kyllä sinne on mentävä heti eineen jälkeen. Minä vien kaikki aamumaidon, jäähän meille itselle eileistä ja piimää.
Eineeksi valmistui pian perunat, joihin maukkuudeksi oli keittäessä pantu vähän lampaantalista hakattuja suolatuita höystöjä. Leivässä oli ainoastaan pieneksi pitimeksi selvää mutta sekin kehnoa viljaa, pääasiallisesti se oli olkirusasta ja suolaheinäjauhoista. Syönnin jälkeen Hanna pukeutui paksuimpiin tamineihinsa, ukkonsa pieksusaappaat jalkaan, ja vähäläntä maitohulikka kädessä lähti tahrustelemaan pakkasessa ja lumessa tuota lähes neljänneksen matkaa Mutkan pellonveräjän taa. Vihuri pohjoisesta kävi viiltävän kylmä; varsinkin Jättiläisenselän aukeassa rinteessä se paksujenkin vaatteiden läpi ja välitse ruumiisen koski. — Miten se tyttö riepu tarkeni tämän välin vastatuuleen! ajatteli äiti Liisaa. Ja mitenkä minä tarkenen palata. Jolleihän jo huomiseksi lauhdu; yötä siellä kumminkin menee. — Nuoremmat kuuset ja männyt olivat notkistuksissaan oksa-lumien alla; joltakin oksalta siellä täällä tipahti lumikääry alas. Jonkun kuusipensaston syrjässä, johon talvinen aamuaurinko heikonlämpimästi säteili, tiititti pakkastianen vienosti, kai ilon ja surun välillä taistellen. Niin, kenties se taisteli elämästä ja kuolemasta, niinkuin hyvin moni ihminen tänä talvena taisteli, ja kenties pian kohta menehtyy elatuksen ja lämmön puutteessa niinkuin hyvin moni ihminen on jo tänä talvena menehtynyt. — Niin Hanna ajatteli kävellessään tahkealumista tietä, ja hän arvasi tämän kylmyyden ja lumen keskessä itsensä yhtä heikoksi olennoksi kuin lintunen lumisen, vihurin valeleman puunoksalla. Ja kai sillä on pakkastiasellakin toisia hellittävänä, joita suojella ja auttaa sillä on yhtä palava halu kuin hänellä Maijaa ja hänen lapsiaan…
Pian Hannan lähtemisen jälkeen oli Kala-Jussi tullut Kuusikankaalta Aholaan. Nälästä ja vilusta hän värisi astuttuaan tupaan. Hermanni sattui juuri olemaan seulomassa viljajauhoja istuen pöytärahin edessä, jossa olevalle puohtimelle jauhot varisivat.