— Antakaa, hyvä aholainen, minun syödä noita kauhnoja seulasta, minun on niin kovasti nälkä.
Ja tuskin myönnytystä jouti odottamaan, kun jo kourin kauhnoja suuhunsa työntämään.
— Älä nyt hyvä mies! kielsi Hermanni ja nostaen kauhasella puhtaita jauhoja lisäsi: Koe nyt syödä noita!
Jussi söi sekaisin kauhnoja ja jauhoja hapineesti.
— Surkeaa kyllä, mutta kummaa myös että sinäkin, suutarimies, olet moiseen nälänhätään joutunut.
— Kumpaakin se on, mökersi Jussi, suu jauhoja täynnä. Mutta niin se on käynyt. Niitä on nyt suutaria useampia jo, ja ihmiset ainoastaan välttämättömiksi tarpeikseen neulottavat tänä ankarana aikana; eivät teetä juuri ollenkaan saappaita ja kenkuja, pieksuja vain. Minä en ole saanut työtä kuin toisinaan, eikä siitä ole paljoa muuta kostunut kuinhan elänyt sen aikaa mitä työssä on ollut. Akka se elättelee kerjäämällä ja kuppaamalla itseään ja kahta lastamme, eikä se välitä minusta mitään; mitäs välittäisi kun en minäkään hänestä voi välittää. Hyvä erittäin että hän elättää tenavat. — Kuusikankaalla ollaan jotensakin kovia nyt kun se uusi isäntä on ohjeissa. Illalla annettiin vähän perunanloppuja, mutta tänä aamuna ei enää mitään. Sanoi vain nuori isäntä: Menee häntä nyt muualle. Minä muistin kyllä, mitä Kusti lupasi silloin kahakan jälkeen sovintoa tehdessä, ettei ajais takkakiveltään vaikka hänellä olis kuninkaan linna — mutta enhän siitä jaksanut muistuttaa, lähdin matkoihini vain. Yhtäkaikki — Kuusikankaan Kusti, kyllä se jaksais enemmän auttaa kerjäläisiä kuin se auttaa. Semmoinen joukko tukkia myyty jo useana vuonna, ja maastakin siinä talossa on saatu paraimman mukaan mitä täälläpäin tämmöisinä vuosina on saatu. — Mutta köyhä se aina unhotetaan. Sanat tulivat osasta heikolla värisevällä äänellä, muutamat taas kuin kovalla voimalla sydämmen syvyydestä työnnettyinä; lopuksi häiritsi itku.
— Niin, kovahan se on aika ja tylyjä ovat rikkaat köyhille, lausui Hermanni. Siitä minun on hyvä mieleni ettei meidän ole näinäkään vuosina tarvinnut turvautua rikasten armoihin, ainoastaan Jumalan — ja saatanpa sanoa että meillä on solkenaan tultu toimeen verrattuna muiden köyhäin toimeentuloon. Kyllähän se leipä on ollut ja on yhäkin köykäistä, mutta sitä saattaa yhtäkaikki syödä, ja särvintä on ollut tavallisesti, kaksi kun on lehmää, ja muutama lammas syksyisin ollut hukattavana lihakipunoiksi perunoihin talven mittaan. Mutta se on niin, että kaikki eivät osaa laittaa ja sovitella niin että tulisivat toimeen, vaikka niillä jonkun verran onkin.
— Niinpä taitaa olla, vastasi Kala-Jussi väsyneesti ja kämpi uunille maata.
* * * * *
Yleisesti levinnyt tauti saattaa nekin ihmiset, joita se ei tapaile, alakuloiselle ja petolliselle mielelle, ja kun kuolema ehtimäntakaa tempailee yhteiskunnasta jäseniä vaikuttaa tämä syvästi jälkeenjääneihin, eikä yksistään silloin kun siten erotetut ovat sukulaisia toisilleen. Tämmöinen surullinen kammon ja haikea ikävän aika oli Suomen kansalla viimeksi suurena nälkä- ja kuolotalvena 1868. Niinpä siinäkin harva-asukkaisessa ja sen vuoksi pienessä yhteiskunnassa, josta tämän kertomuksen henkilöt ovat otetut, kuoli ihmisiä niin tiheään, ettei moista laitaa vanhimmatkaan muistaneet ennen olleeksi. Tavallisissa oloissa soi kirkonkello yli mäkien ja laaksojen kuolonsanomaa noin kerran viikossa, muutamasti ei sitäkään. Mutta nyt se muutamina kuukausina soi, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, joka päivä, vieläpä useana päivänä parille kolmellekin.