Laulut olivat lakanneet ja kaikenlaiset nuorten huvitukset ja yltiömäisyydet olivat tauonneet ainakin yhtä tyynni kuin "maailmanlopun" kesänä. Ne jotka muistivat tuon kesän — ja useimmathan sen muistivat — käsittivät kyllä verratessaan sitä tähän talveen, että pelko ja kammo silloin oli enimmäkseen vain mielikuvitusta, siihen tuskin oli muuta todellista aihetta kuin yhtä ja toista vaivaileva ja useita lapsia kuolettava punatauti. Vaan nyt oli toista. Pelko ja kammo ei ollut mielikuvitusta, sillä nälkä, kylmä talvi, tauti ja kuolema pyörivät todellisina ja tuntuvina joka päivä silmäin edessä, vaikkapa itse tulikin suojelluksi niiden surmaavilta voimilta.

Kun maa oli ehdyttänyt antimensa vähiin, käänsi kansa leipää anoen silmänsä Esivallan puoleen, jonka se tiesi voimalliseksi auttajaksi, koska se on Jumalalta. Jopa olikin edellisenä kesänä ja tänä talvena ruunu alkanut kaivatuttaa parin sylen levyistä syvää ojaa Kaarangan nevaan. Kunnallishallitus — uutuutensa vuoksi kansalle käsittämätön laitos — oli muodostettava, ja lautakunnan esimieheksi sekä kirjuriksi oli tuleva Mutkan herra. Tämä myöskin oli saanut toimekseen olla ruunun käskynhaltijana Kaarangan ojan kaivattamistyössä. Palkaksi annettiin jauhoja vissi määrä päivältä. Se ei kuitenkaan tahtonut riittää elatukseksi varsinkaan niille työmiehille, joilla oli useampia lapsia, ja joiden vaimot eivät kaivamistyöhön kyvenneet. Sen tähden kuului nurinaa, kuinka niukasti ruunu maksaa palkkaa työstä. Toiset ajattelevammat taas ottivat huomioon sen seikan että muut (yksityiset) tänä aikana tuskin sitäkään vertaa maksaisivat. Kumminkin vähän paremmin tulivat toimeen ne työläisperheet, joissa vaimokin kykeni ojankaivuun.

Niiden onnettomain turvaksi, jotka nälissään olivat joutuneet taudin kouristeltaviksi, oli niinikään Esivallan tahdosta kuntalaisten avulla laitettu erään talon vierastupaan kirkonkylässä sairaala. Mutta yleiseksi luuloksi levisi kansaan, että ne vasta pian kuolivatkin jotka sinne vietiin. Ja totta kyllä, ainoastaan muutamat sieltä parantuneena palasivat, mutta se kai tuli siitä että sinne vietiin ja tulivat ainoastaan kaikkein huonoimmat, jotka omissa hoteissaan varmaankin olisivat pian kuolleet. — Lääkärinhoitoa ja -peräänkatsantoa ei sairaalassa ollut, sillä piirilääkäri asui kaukana ja sillä lienee asuinseuduillaan ollut kyllin työtä. Sairaanhoitoa enimmän ymmärtävä mies täällä oli pappi ja tämä tekikin kaiken mitä voi sairaalan järjestämiseksi ja kävi joka päivä sitä ja sairaita katsastamassa. Ja oli ottanut ymmärtävimmiksi huomaaviansa naisia sairaanhoitajattariksi. Suurta haittaa teki huoneen pienuus ja mataluus sekä niukkavaloisuus. Ilman vaihto saattoi tapahtua ainoastaan tornin kautta savureikää myöten sekä ovesta. Sairaalan ruokajärjestelmää moitti kansa, kun siellä annettiin esim. suolatonta (ehkäpä vähäsuolaista) vetelää velliä, ja yleinen luulo oli se että kun siellä olisi annettu suolaista vankkaa ruokaa, olisivat useammat sairaat parantuneet. Vaikka kyllä oli toiselta puolen nähty esimerkkejä ja ruvettu uskomaankin, että kun kauvan nälissään kitunut ihminen yhtäkkiä sai halunsa mukaan syödä vankkaa ruokaa seurasi kuolema tavallisesti kohta.

Alkulan Matti oli pari viikkoa huhtikuun alkupuolella sairaalassa, sairastaessaan lämmintätautia; parani siellä ja palattuaan kotiin alkoi voimistua.

Silloin tällöin oli Hermannin ja Hannan kärsivällisyys vähissä ja saattoivat joksikin hetkeksi häätyä nurisemaan kohtalon kovuutta tänä talvena. Mutta sitten he jälleen malttoivat mielensä ja havaitsivat että heillä sentään oli paljoa parempaa kuin monella muulla, Ja päivä päivältä heissä kummassakin vakaantui se ajatus että Herra tahtoo näiden kovain koettelemusten kautta heitä (niinkuin kaikkiakin ihmisiä) valmistaa ja puhdistaa itselleen otollisiksi olennoiksi tulevaan elämään, jossa ei enää ole nälkää, vilua eikä muita vaivoja. Ihminen on niin läpi turmeltunut, tapasi Hermanni selittää vaimolleen — että se täytyy tulla perinpohjin muokatuksi ennenkuin se kelpaa asukkaaksi taivaasen, jossa ei hiventäkään turmelusta löydy. Tämmöisten suurten vitsausten kautta Jumala etsii kaikkia, mutta kaikki ihmiset eivät tuota havaitse, eivät huomaa taivaallista rakkaudenvetoa, vaan luulevat jonkun hirmuvoiman ahdistavan heitä ja syöksevän onnettomuuteen. — Ja näinä ahdinkoaikoina Hannakin rupesi mielestään tulemaan selville tässä asiassa, jossa häntä oli koko elämänsä vaivannut kummallinen hämäryys. Useinkin kun näytti kovin toivottomalta ja mieli kävi kuivan äreäksi, vetäytyi hän ikäänkuin väkipakoin hiljaiseen mietiskelyyn ja ajatteli voimallista auttajaa, joka kaikki tietää ja näkee, ja niin syntyi äskeisessä äreässä mielessä vieno tyytymys ja ilo…

Iloa oli vanhemmilla myös tyttärestään Liisasta, joka nyt jo varttuessaan osotti hyvin terävää ja työnhaluista ja älykästä tytönluonnetta. Kasvultaan hän oli ison joukon hoikempijäntereinen ja lyhempikin kuin Maija jo kasvana oli. Mutta kaikissa yrityksissään erittäin selvä ja toimissaan sukkela. Samalla tosin hieman omipäinen ja kiivas, muttei siltä usein vanhempiansa pahoittanut. Tänä talvena ja keväänä hän valmisti itselleen ristiraitaista tanttukangasta pellavista ja sitä varten täytyi isän, rahan vähyydestä huolimatta, antaa muutamia kymmeniä penniä paineisiin. Isä kyllä esteli ja sanoi että antaisi olla parempiin aikoihin, vaan tyttö vastasi päättävästi että nyt se pitää kangas syntyä vaikka taittuis. Ja tytön ahkeruus ja arvelemattomuus sai isän myöntymään. Sanoivatpa vanhemmat monta kertaa hyvillämielin toinen toiselleen että kyllä tuo Liisa itsensä maailmassa elättää.

Jussi, heidän poikansa, oli myöskin ahkera ja kelpo, kun hänen juoppoustaipumuksensakaan ei näinä köyhinä aikoma, jolloin kotiviinankeittokin oli jo lakannut, saanut uutta yllykettä.

Aholan Hermannin omituisia tapoja ei tänä hätäaikana monella ollut halua ihmetellä. Nälkääkärsiväiset ajattelivat ja sanoivat nyt että kunpa olisi semmoiset rusatynnyrit tuvassa kuin Aholassa on. Jo useita vuosia takaperin Hermanni näet oli ruvennut katkaisemaan riihessä ohrat, tähkineen ja olkeakin jonkun tuuman mitalta. Viljantapaista tuli siten niin runsaasti että tynnyrinastiat eivät enää mahtuneet aittaan, vaan täytyi useammat asettaa tupaan, jossa kyllä oli tilaa. Piloillaan Hermanni toisinaan muistutti Hannalle että eikös ole hyvä kun tupa on avara, vaikka sinä silloin sitä ihmettelit. Vaimo myönsi ja ajatteli kunnioittavasti miehensä kaukaa-aavistamiskykyä.

Kuusikangas oli niitä harvoja taloja seudulla, joissa tänä vuonna syötiin selvä leipä ja vielä oman pellon viljaa. Heikki vaimoineen oli syytingillä, vaikkei juuri hyvillä päivällä, sillä miniän olivat saaneet tylyn ihmisen, joka haukkua mankutti vanhuksille eikä olisi suvainnut näille erityistä huonetta. Suurta kunnioitusta ei Kustikaan osottanut vanhemmilleen. Muutenkin nämä nuoret haltijat olivat kumpikin luonteeltaan ylpeitä kaikkia köyhiä kohtaan. Raskitsivatpa joskus laskea pilkkaa Aholan Hermannin — Kustin oman sedän — rusatynnyreistä…

Körttiläiset — nekään jotka eivät olleet julkisesti langenneet — eivät olleet enää niin palavia asiassaan kuin ensimmältä, eikä nykyinen pappi ollut erityisesti körttiläismielinen. Kuitenkin lukivat he ahkerammin kuin muut ja pitivät nuhteetonta elämää ja olivat vuosien kuluessa kotiympäristössään Säynäisperällä ja Kumpumäen kylillä vaikuttaneet siivoutta ja vakavuutta muiden, nuorisonkin elämään. Mutta Keski-Kumpu oli jättänyt surullisen muiston itsestään. Langenneena oli hän juonut entistä pahemmin. Oli sitten ollut vähän miehekkäämpikin ja yrittänyt menetellä tyttäriensä suhteen komeasti. Hänellä oli kokonaista neljä tytärtä, ja maine levitettiin että ne saavat kukin viisituhatta markkaa myötäjäisiä. Tyttäret, kun sitäpaitsi olivat kauniinpuoleisia, menivätkin joutua kaupaksi, mutta jo tavaramyötäjäisiä varustellessa häätyivät vanhemmat velkoihin. Talo kävi kurjaksi sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Tupakin pahoin rappeutui, Isäntä kuoli tänä talvena omalle takkakivelleen. Ja yleisesti puhuttiin että hän kuoli suruun, viluun ja nälkään.