Paljon, paljon hän oli tuolla matkallaan saanut maailmaa kokea. Pian oli tullut havaitsemaan ettei sitä lentämällä tässä maailmassa onnen satamaan pääse, vaikkapa pääseekin Amerikkaan höyryn voimalla. Kaivoksessa syvällä maankamaran alla oleminen ja työskenteleminen oli hänestä tuntunut kovin tukalalta ja pelottavalta, ja siitä kai hän sairastuikin. Parannuttuaan oli saanut työpaikan maanpinnalla, mutta siitä ei myöskään maksettu varsin yhtä suurta palkkaa kuin mitä syvyyden kuilussa sai. — No niin, — eihän se nyt rahallisessakaan katsannossa ollut tuo matka aivan turakkoon mennyt. Ja sitte maailman näkeminen, se maksoi. Hän oli jo sivistynyt mies, joka ei enää osannut panna suurtakaan merkitystä herran ja talonpojan väliselle raja-aidalle. Ymmärsi Englanninkieltäkin muutamia sanoja ja osasi ihan kuin täysi "yanki" sanoa: jes. Oli opetellut kirjoittamaankin ja vaikka tuo kävikin hiukan töhrimällä, niin asian kumminkin osasi musteen ja paperin avulla tulkita. Ja mitä siitä vaikka osaisi kirjoittaa kuin siimaa!… Voimatyöllä sitä rahaa kiskotaan ja rahalla on valtiollinen voima — ja tuo on todempaa kuin se mitä täällä sanotaan että rahalla olisi muka taivaallinen voima. Työ ja sen tuottama varallisuus oikeuttaa siellä istumaan vaikka presidentin viereen.

Paljoa synkemmän käsityksen maailmasta oli Julius Vaasassa saanut. Hänestä piti tuleman kauppapalvelija — riivari eli puukhollari, jolle täällä maalla pantiin koko suuri arvo, koska luultiin semmoisella olevan sangen rikastuttava palkka — mutta mielihaikeudekseen oli Julius havainnut ettei hänestä ainakaan tällä alalla tullut mitään. Varallisessa suhteessa hänellä ei ollut vielä mitään koossa ja henkisessä katsannossa jäyti tyytymättömyys ja kalvava kaipaus mieltä. Taipumaton vastenmielisyys kaikkeen tavarain kaupitsemiseen ja kehumiseen, joka kuitenkaan ei ollut niin julkisesti tullut ilmi että olisi paikkansa menettänyt, sillä selittämättömästä arkuudesta koki hän olla isäntänsä mieliksi. Vaan huomatuksi hänen kauppa-alalle sopimaton luonteensa kyllä oli tullut, jonka tähden kauppias itse, joka oli kaupungin etevimpiä liikemiehiä, sekä edistyneemmät toverit tiskin takana vähän kuin ylenkatseellisesti häntä kohtelivat. Mutta sai yrittää, ajatteli kauppamies — kun kerran yritti ja osottautui rehelliseksi. — Kuitenkin toisaalle paloi Juliuksen mieli. Vaan mihin, oli käynyt yhä sumeammaksi. Tiedot, joita joutoaikoina kirjoista ja sanomalehdistäkin ahmi, yhä vielä miellyttivät. Mutta jo havaitsi näissäkin kovin paljon tyytymättömyyttä ilmilausutuksi. Entisiltä ja nykyisiltä ajoilta, kotimaasta ja varsinkin ulkomailta kuului kuinka herrat ja voimalliset aina tietämättömiä ja heikkoja sortavat, mutta kuinka joskus on sortovaltaakin noustu kukistamaan. Ranskan suuri vallankumous riehunnoineen ja Marseljeesineen heijasti innostuttavana utukuvana hänen mielikuvituksessaan, josta todellisuus, ajatteli hän, oli karsinut pois ne kauniit hedelmäoksat, joita ennen oli uskonut ihmissuvun rungosta haarautuvan. Hän oli aina, milloin suinkin sopi, pyrkinyt yksinäisyyteen. Ja sieltä karsain silmin katseli miltei kaikkia ihmisiä ikäänkuin ne olisivat olleet hänen vihollisiaan. Kun vihdoin tutustui lähemmin muutamiin miehiin, sattuivat nämä olemaan samanlaatuisia maailmanjärjestykseen kyllästyneitä kuin hänkin, He lukivat kirjoja, joissa synkin värein kuvattiin ihmiskunnan toinentoisensa sortamisen taistelua, jossa ei muka näkynyt mitään korkeampaa johtoa kuin väkivalta. Tämä seura, uskoivat siihen kuuluvat itse, oli ajattelijain vähäinen joukko. Koko kaupunki oli heidän mielestään ahdettu täyteen ihmisillä, jotka eivät mitään ajatelleet eivätkä välittäneet mistään muusta kuin kaupasta ja palkkain suuruudesta. Tavalliset kaupunkilaiset taas puolestaan halveksivat näitä muka ajattelijoita, mikäli heitä tunsivat, tyhjänperäläisinä, joissa ehkä hieman oli ulkomailla elämöivän vaan meillä kuulumattoman ja mahdottoman sosialismin itua. — Välimittäin oli Julius syvästi kaivannut hellää ja rakastavaista naista, jota hän puolestaan olisi tahtonut kaikesta sydämmestään rakastaa. Mutta semmoista ei ollut. Ja jos hän olisi avioliitosta itseensä nähden maininnut olisivat kaikki sillä nauraneet, sen hän kyllä palkattomana miehenä oivalsi. Juuri itse tuli elämään, vaan ei olisi voinut "vaimoansa elättää", kuten sanotaan. Ja mistä hän olisi vaimon saanutkaan, kun naiset eivät ollenkaan näyttäneet ymmärtävän hänen umpinaista luonnettaan ja miettiväistä sieluaan? Sitten se taas katosi tuokin kaipaus ja hän koki viihtyä jääkylmyydessään.

Mielellään näkivät vanhemmat molemmat poikansa kotona jälleen, ja se heitä suretti ettei Hilma ollut palannut ja että sen lisäksi tiedot hänen olemisestaan ja elelemisestään olivat sumeat. Julius tiesi, oli itse ompeluliikkeen pitäjättäreltä kuullut, että Hilman luonne vakavaan työssäistumiseen oli miltei mahdoton, ja vuoden tuskin oltuaan ompelunopissa oli tyttö lähtenyt omille teilleen. Hänen tähtensä oli Julius myöskin paljon surrut ja monasti ajatellut että hän jos olisi rikas elättäisi koko tytön. Noin vuosi sitten oli veli saanut siskoltaan kirjeenpahaisen ja silloin tämä ilmoitti olevansa työssä Tampereen puuvillatehtaalla. Sen koommin ei mitään tietoa. Julius, joka oli tullut tietämään huonolla polulla olevia naisia, pelkäsi itsekseen sisarensa suhteen, vaan ei tahtonut sanallakaan antaa sureksiville vanhemmille aihetta lisään murheesen. Ehkäpä toki ei niin pahoin olekaan, toivoi veli.

Sitäpaitsi oli Aholan vanhuksilla muuan kotoinen huolen aihe. Kuusikankaan Kusti uhkasi ensi syyskäräjissä riidellä sedältään torpan pois. Mutkan herra, joka nyt oli kunnallislautakunnan esimiehenä ja kunnankirjurina, lainamakasiininhoitajana, tukkiherrana ja lautamiehenä, ja tämän kaiken ohessa ainoana viljan ynnä muun tavaran kauppiaana paikkakunnalla, oli tutkinut lakikirjojakin. Häneltä ainakin oli Kuusikankaan Kusti saanut tietää, ettei se Heikki Kuusikankaan Hermanni Aholalle tekemä, G.W. Flanellin (Mutkan herran itsen) kirjoittama torpankontrahti "ikuisiin aikoihin" ollutkaan pätevä ajallistakaan maailmaa varten, se ei ollut laillinen. Ja sitäpaitsi ei Aholan Hermanni ollut hoksannut käyttää kontrahtiaan laissa vahvistamassa, vaikka semmoinen pitäisi tapahtua joka kymmenen vuoden kuluessa. Mutkan herra oli vain tosiasiana tuosta maininnut asuessaan uiton johtajana Kuusikankaan edustuvassa. Mainitseminen oli aiheutunut siitä että Aholan Hermanni oli käynyt herran puheilla, kysymässä eikö hänellekin annettaisi joku sata markkaa rantarahaa, koska kerran Aholalle kirjottua maata oli keväisin tukin uitosta johtuvien paisuntavesien alla ja koska Kuusikankaalle maksettiin tuhannen markkaa vuodessa. Kusti ei siihen myöntynyt, ja herra kehoitti käräjöimään. Sitten sen näkee onko oikeutta saada. Hermanni, joka ei koskaan ollut edes todistamassa sattunut olemaan, vastasi rehellisesti:

— En minä rupea käräjöimään; minä en tunne muuta kuin omantunnon ja
Jumalan lain ja niiden mukaan olen oikeassa.

Tämä oli kiinnittänyt Mutkan herran ajatuksen kirjoittamaansa Aholan kontrahtiin, ja saattoi hänet kysymään, oliko kirjaansa laissa käyttänyt niin ja niin monasti. Eihän Hermanni semmoisista säännöksistä tietänyt. — Jaa, torppa on menevää, jos talonomistaja tahtoo. Pitääksenne torpan, täytyy teidän saada uusi kontrahti 50 vuodeksi, ja siihen olisi teidän edullista saada määräys että torppa sen ajan kuluttua arviomiesten laskun mukaan lunastetaan. Ja se on laissa vahvistettava. — Sepä nyt merkillistä, vastasi Hermanni ällistyneenä — ja minä olen perittävästä talosta perintöosanani torpan ottanut. — Lähtiessään Hermanni lupasi miettiä asiaa ennenkuin uusia kauppoja rupeaa hieromaan.

Tätä sitten, kuten sanottu. Mutkan herra erityistä tarkoittamatta mainitsi Kuusikankaan Kustille, ja tässä oitis heräsi ajatus saada torppa pois. Siitä hän saisi lisää peltoa ja heinimaatakin vähinsä.

Tämä seikka kummastutti ja huolestutti vanhuksia. Omalta sedältään julkee himoita pientä omaisuutta kun itsellä kyllä on! Vaan lohdutuksenkin he löysivät. Jumala koettelee heitä vielä haudan partaalla oman sukulaisen kautta. Hänen sallimattansa ja tietämättänsä ei haonneula puusta putoa — riistettäisiinkö sitten se turve ja kontu, joka on kasvavaksi pengastettu ja jossa koko elämäntyö on tehty, noin vain helposti heiltä?… Sitä ei Jumala salli. Se täytyy jäädä niille, jotka heidät saattavat kunnialla hautaan. Kuitenkin saavat vanhentajat, nuoremmat ihmiset, koettaa menetellä maallisen lain säädösten mukaisesti. Minä — ajatteli ja sanoikin Hermanni — en mene veljeni kanssa tekemää sovintokirjaa muuttelemaan. Mutta muistakoot nekin, jotka uuteen kontrahtiin suostuvat, panettaa vaatimuksen kaiken täydellisestä lunastamisesta 50 vuoden päästä, sillä aina on työntekijä palkkansa ansainnut.

Siitä olivat vielä epäselvillä, Matti ja Maijako, jotka poikain poissa ollessa olivat Aholassa asuneet ja yhä vielä asuivat, vaiko Jussi vastahankittavan vaimonsa kanssa, tulevat heitä vanhentamaan. Matti ja Maija olivat isän tahdon mukaan Aholassa, vuodet kun olivat hyväsatoiset, suorittaneet velkansa Mutkan herralle. He eivät olleet enää orjia, ajatteli Hermanni. Pitikin hän Matista kuitenkin ja oli tullut huomaamaan että on siitä vävystäkin sentään apua, kun se on roima työmies ja juomaton. Uudenaikaisempaa asumistapaa kyllä tahtoi ja oli Hermanni jonkun verran antanut peräänkin. Sai kydön viljelemisen kautta valmistaa enemmän viljaa ja heinimaata, vaan hevosta ei ollut vieläkään sallinut ottaa. Myönsi kuitenkin että senkin saa hankkia jahka näyttää solkenaan elättää voitavan.

Jussi sittekin, oma poika, olisi kohtuudenmukaisempi heitä vanhentamaan, olivathan Matti ja Maija saaneet palkan työstään, kun olivat elatuksen oloaikanaan saaneet ja velkansa, 300 markkaa, Mutkan herralle maksetuksi. Mutta Jussi oli vielä arveluspäällä, mennäkö takaisin Amerikkaan ja yrittää saada vihdoinkin talon hinnan jottei tarvitsisi tuon ylpeäluontoisen ja toisen omaisuutta himoitsevan sedänpojan kanssa tekemisiin tulla. Kovassa se tosin on raha sielläkin, ja kotiseudulla olisi paljoa herttaisempi asua — jos olisi … jos voisi olla mahtava mahtavaa vastaan.