— Nyt on Jumala vienyt viljat takaisin. Suviruis ja ohra ovat varmaan pirstautuneet maata myöten. Ja niin on käynyt muidenkin ihmisten viljojen. Jumala rankaisi meitä, ja kaikkia ihmisiä. Se vain koetteeksi tarjosi hyvää vuotta, mutta kun näki etteivät ihmiset siitä parannukseen kääntyneet, otti pois hyvät lahjansa heiltä. — Näin he molemmat valittelivat. Ja ukkosen yhä hiljenevä jyminä itä-maailmalla oli kuuluvanaan siltä kuin Herran voimatkin olisivat lepoa kaivanneet… Särkyneen akkunaruudun tukki Hanna ennen levolle menoa vanhalla vaatteella.
Seuraavana aamuna valkeni ihana päivä. Ensi työkseen aamulla mies levolta noustuaan, hurstimekon ylleen ja lakin päähänsä otettuaan, meni ulos viljoja katselemaan. Hanna jäi askarehtamaan tupaan ja katseli ehtimiseen akkunasta hänkin. Hiljakseen, alakuloisen levollisena käveli Hermanni, kädet selän takana, pellon pyörtäneellä. Touvot, jotka tiheimmiltä paikoiltaan olivat pahoin laossa ja melkein yleisesti sinne tänne vintturoituneet, kimaltelivat kirkkaissa vesihelmissä nousevan auringon räikeässä valossa. Oli niin tyyni ja lämmin, ja Säynäisselkä päilyi jälleen hopean hohteisena. Sieltä ja kaikista metsistä, mäkilöiltä ja taivaan ääriltä näytti luonnotar taas hymyilevän suloisesti kuin hymyilee neito, joka juuri pahalla tuulella oltuaan on jälleen lempeäksi lauhtunut.
Pitkin päivää he niittäessään ketoja ja Maijan, kapalokääreen päällä istuvaa ja lekottelevaa Jussia viihdytellessä tuontuostakin katsahtivat ohra- ja suviruispeltoa, ja mikäli niissä tähkä toisensa perään pystympään terittyi sen mukaan heidän toivonsa toipui. Oli erinomainen asia ettei tuo Jumalan ilma tullut aikaisemmin, suvirukiin heelmöidessä. Aina siitä nyt sentään jotain tulee kun jyvä on jo kypsymässä.
Ja muutamien päiväin päästä tulivat he yhä suuremmaksi mielihyväkseen näkemään viljain nousseeksi melkein entiselleen. Ainoastaan tuntumattoman vähäinen osa olkia oli kaatuneeksi katkennut. Se raesade oli, Jumalan kiitos, kestänyt niin pikkusen aikaa ettei ehtinyt pahemmin ruhjoa. Koetella olikin taivaan Herra tahtonut heitä, ei rangaista… Heidän vaan olisi tullut ottaa koettelemuksesta vaarin, mutta he tunsivat itsensä kummallisen hitaiksi tässä asiassa. Kiitosuhrin puhdas vieno Herralle otollinen savu kuitenkin lienee kohonnut heidän sydämmistään, sillä kiitollisuuden tunteet kaikenvarjelijaa kohtaan usein liikkuivat heidän mielissään siitä että Hän oli kumminkin varjellut viljat.
Päivän ja viikkojen kuluessa saatiin vähitellen tietoja, missä ja kuinka laajalta maakunnissa raesade oli vahinkoa tehnyt. Kuusikankaan rukiin, joka oli hyvin tiheää ja roimaa, se oli lyönyt lujaan nousemattomaan lakoon, mutta se oli ollut jo melkein tuleentunutta ja lämpöisillä poudilla se lakotilassaankin yhä vielä kypsyi. Kumpumäen kylällä, jossa oli hiukan harvemmat rukiit, olivat ne laostaan melkein ylimalkaan nousseet. Säynäisperällä, samannimisestä selästä eteläänpäin olevassa kylässä, ei ollut satanut rakeita sanottavasti ollenkaan, ja peninkulman päässä kaakkoon olevalla Pahanganloukolla ei ukkosenilma ollut läheskään niin kova ollut kuin täällä. Ja Alamaassa ei — olivat matkamiehet saaneet kuulla — ollut sinä iltana eikä koko päivänäkään tullut ensinkään kovaa ilmaa, vaikka ukkonen oli eteläisillä ja itäisillä taivaan äärillä jyryytellyt väliinsä. Kävi yhä ymmärrettävämmäksi ettei Kaikkivaltias ollut tahtons rangaista ainakaan koko maailmaa, sillä olihan maailmaa jos jonnekkin päin, ei sen ääret olleet Vaasassa eikä Helsingissäkään, tiedettiin kyllä. Mutta, oliko Hän tahtonut joitakin erityisiä ihmisiä näillä seuduilla rangaistuksella pelottaa ja siten kutsua heitä puoleensa?… Niin, kenties… Käsittämättömäthän olivat Hänen tiensä.
Akkunalasia ei rakeiden tiedetty särkeneen muualla kuin Keski-Kummun ylituvan seinästä neljä ruutua. Tämän talon isäntä oli kyllä tunnettu jumalattomaksi mieheksi, joka selvillä ollessaan ahneesti kokosi itselleen rahaa ja tavaraa ja kolme neljä kertaa vuodessa yltyi juomaan viikottaisin, jolloin akka aina oli hänen kanssaan pääsemättömissä. Olisiko tuommoisen elämän tautta hänen ylitupansa akkuna annettu särkyä?… Mutta helpollahan hän, hyvänpuoleisissa varoissa kun oli, sai akkunansa entiselleen. Muutamain päiväin perästä myrskyn jälkeen oli Aholan Hermanni käynyt, saatuaan kuulla lasimestarin Keski-Kummulla lasia laittamassa olevan, siellä leikkuuttamassa ruudun, eikä hänkään lasivahingostaan paljoa köyhtynyt. Asiaa ei kannattanut laisinkaan pitemmältä miettiä, sitä vähemmin murehtia.
Ja hyvät vuodentulon toiveet niin Aholassa kuin muuallakin olivat uudistuneet ja toteutuivat elokuun loppupuolella kun riihitsemään ruvettin. Jyvät, sekä rukiit että ohrat, tulivat kauniin paukkeita ja niitä karttuikin harvinaisen runsaasti. Aholan eloista tuli kolme riihen täyttä, viimeiseen ahdokseen noin puoleksi rukiita ja puoleksi ohria, ja heidän riihensä oli lähes yhtä suuri kuin talollistenkin. Riihipäivät olivat kyllä kovat ja puristivat hikeä nokisesta ihosta, varsinkin ne olivat raskaat Hannalle, kun pikku Jussi oli käynyt niin pahankuriseksi että olisi yhtmyötään ollut syliin otettava ja "rinnalla" viihdytettävä, jonka tähden äidin täytyi riihestä jaloin usein käydä tuvassa lasta katsomassa, ja näitä riihipäiviä varten täytyi palkata päivämiehenkin ja maksaa tälle jyväkapan ruuan ohessa palkaksi. Mutta kuitenkin ne olivat työpäiviä semmoisia, jotka virkistivät Aholan asukkaita enemmän kuin mitkään työpäivät ennen, ne olivat työpäiviä, joina vaivat palkittiin. Monta monta päivää oli Hermanni työskennellyt Hannan kanssa, monta monta päivää yksinkin. Aikaisesta aamusta myöhään iltaan oli milloin peltoa peuhtaloinut, milloin rankoja koonnut, milloin tervaksia tyvennyt, kolonut, hakannut, ajanut, milloin muita kotitarpeita ajanut, ja hauskoja ne olivat kotityöt olleet. Kaikkian rasittavimpia olivat ne päivät ja viikot olleet, joina hän oli ollut tukkiherrain käskettävänä hakkuulla tai ajossa. Eikä tuntuneet hyviltä nekään päivät, joina hän oli töissä kylässä vaikkapa omalla veljellään Kuusikankaalla. Ja ne vieraalla tehdyt työt olivat kovin tuntumattomiin menneet. Toista olivat sentään tuottaneet ahkerat hakkuunkalkutukset ja veistämiset omalla konnulla. Olihan siinä tuvan ja tämän riihen lisäksi muutamia muita tarpeellisia huonehökkeieitä: sauna, navetta, kaksi elolatoa, talli ja jyväaitta. Aina siitä näkyi jälkiä mitä kotona oli tehty, ja nyt nämä riihipäivät palkitsivat runsaalla mitalla, Luojan kahmalolla, ne monet kuokan iskut, kiven ja kannon väännöt, jotka tällä omalla maa-alalla olivat monasti heikoissa toiveissa vaan kuitenkin yhä pitkittävällä ahkeruudella suoritetut.
Nyt olisi tuo jyväaitta saanut olla jo parempi. Hätinä sinne mahtui kymmenen tynnyrinastiaa, jotka kaikki täyttyivät viljalla, yksi astioista oli ammeenmoinen, vetäen kolmatta tynnyriä, muut kaikki tynnyrinmittoja. Aitta oli rakennettu kylkiäiseksi tuvan uuniseinän taaksi, ja lukkona oli siinä puusalpa, joka tuvasta seinän läpi työnnettiin aitan oven taaksi. Tämänkaltaista aittaa ei ollut seudulla missään muualla. Mutta Hermanni oli rakentanut semmoisen syystä, että siinä oli päässyt yhtä seinää vähemmällä ja että siitä piti oleman helppo huomata varkaita, kun se oli aivan seinän takana, vieläpä jotenkin sen sängyn kohdalla, jossa torpan haltijat makasivat.
Se päivä oli lokakuun lopulla, jolloin viimeisen riihen jyvät, Hermannin viskaamana, puohtamana ja kantamana tulivat aittaan. Hän istui nokisena pöytärahille Hannan lämmittämää saunaa odottamaan.
— Oh. onpa sitä vähän väsyksissäkin, sanoi hän. Mutta arvaappas akka, mitä minä olen nyt tuuminut ja aikonut, kun viljaa näin runsaasti saatiin.