— Mistä minä sen arvaan. Taidat aikoa ettet mene enää ansiotöihin, jotka sinulle ovat aina olleet niin vastenmielisiä.
— Oikeinpa arvasit. Mutta ei niistä pääse erilleen jos ei myy hevosta.
— Voi, nytkö meinaat hevosen myydä, kun hyvä vuosi tuli! Älä nyt hyvä Hermanni! Palkkahevostako sitten kotiajoja varten pitäisit? Kostaishan sekin. Ja silloin ei koskaan päästäisi ajamaan kirkolle ja muihin semmoisiin.
— Ei, mutta katsoppas hyvä Hanna! Meillä on kaikki ajot niin likellä. Ei tarvita palkkahevostakaan paljon. Minä vedän tarpeet kelkalla ja kuokin pellot kesällä. Ne rahtimaalta tehdyt heinät kunhan vain palkkahevosella ajaa, niin muut saa kelkalla, luulen ma. Ja päästäänhän me kirkolle kävelemälläkin.
— Ainako meillä sitte pitää olla erilailla kuin muilla, paheksui vaimo.
— Kah, vieläkö sinä yhäkin otat lukuun miten muilla, miten muilla! kummeksui mies kiivaasti jo. Jos me tässä rupeamme muita matkimaan, niin pian on asia kerjäläiskeppiin tarttua. Tässä täytyy menetellä viisaasti.
— Niin mutta kun kylässä aina nytkin jo ihmetellään ja sanotaan: Se
Aholan-Hermanni on vasta mukava, kun sillä on niin kummia tuumia…
Vaimo teetteli itkua, ja Maija-tyttönen seurasi äitinsä esimerkkiä.
— Jos et jo lakkaa puhumasta niistä muista, niin mun täytyy ruveta kovemmaksi. Ja kuule nyt ja ymmärrä! Tiedä, kuinka paha minun on olla toisen työssä. Kotityössä retusteleminen on kuin juhlan viettoa sen suhteen. Olethan sitä paitsi monasti sinäkin toivonut että kunpa minä saisin olla aina kotona. Mutta sitä ei saa niin kauvan kuin pidämme hevosta. Rahtiniityistä taikka ostamalla on sille heinät hankittava ja suurusta se kuluttaa paljon. Aina vaan olisi turvattava tukinajoon. Mutta minä en jaksa siellä raahnastaa. Heinänteko rahtiniityistä ei myöskään ole sopivaa. Minun meininkini on tulla omalla konnulla toimeen — kuinka pienesti hyvänsä, sillä ei ole väliä. Rahalla aijon Kuusikankaallekin ruveta taksvärkin maksamaan. En viitsi olla veli Heikinkään käskettävänä.
Pahalta tuntui vaimosta vaiti olla, mutta puhuminenkaan ei käynyt päinsä. Häntä samalla kiukutti alapaulalle joutuminen kuin hän tunsi pahaa mieltä siitä että laisinkaan oli alkanut vastustamaan miestänsä, joka nyt kerran oli mies ja toistakymmentä vuotta häntä vanhempi. Ja totta olikin hän monasti ikävöinyt miestänsä kotiin tämän ollessa ansiotöissä.
Sen iltaa ja vielä seuraavanakin päivänä oli Hanna nyrpeissään, tuskin tärkeimpiä pikku asioita miehelleen mainitsi. Mutta raskaaksi se rupesi käymään. Ensimäinen kerta oli tämä kuin he näinkään pahoissa väleissä olivat olleet. Siitä ei tullut mitään koko elämästä jos se tämmöistä alkoi olla. Miehestä niinikään tuntui olo kuivalta ja tuskastuttavalta. Ja sen seuraavan päivän iltana saivat hellemmät tunteet aviopuolisoissa vallan ja he sopivat ja halasivat toinen toistansa… Vielä kuitenkin nöyrä- ja hellämielisenä toivomuksenaan vaimo pyysi että Hermanni ei yhtäkaikkikaan myisi Liinikkoa, jos suinkin hänen mielestään sopisi olla myymättä. Mutta usko pois, hyvä Hanna! vastasi mies lempeästi hänkin — me tullaan paljoa paremmin toimeen hevosetta. Huolet vähenevät koko joukon. Ja saadaan maksetuksi ne neljäkymmentä ruplaa Kuusikankaan isännälle. (Hän kunnioitti veljeään useasti isännän arvonimellä).