Kalle ei puhunut mitään; siinä vain seisoi ja värisi, kylmä tuuli puhalsi märkiin housuihin. Kyllähän hänellä oli ajatuksia, mutta mitäpä se puhumisesta parani. Nauraisivat vain. Hän tiesi, ettei tänne kukaan ollut tullut herrastelemaan; kaikilla noilla miehillä, sadoilla, oli sama pakoittaja kuin hänelläkin, köyhyys. Siinä oli eroitus, ajatteli hän, että ne miltei kaikki muut näyttivät huolettomilta jopa iloisiltakin köyhyydessään. Teki hänen mielensä vastaamaan päällikön sanoihin "mitä sillä olisi täällä tehty," että ei suinkaan hän tänne olisi tullut jos muu neuvo olisi auttanut, tottapa hän paljon mieluimmin olisi kotona ollut, maan työtä tehnyt, mutta — — — turhaa, sillä ei suinkaan hän säälisi ja jos hän joskus ihmistä säälisikin, niin hänellä olisi likeisempiä säälittävänä.
— Ohoh, toisen kerran! kuului yhtähaavaa monen suusta. Naurun remahduksia.
— Sen minä tiedän, että kun housut kerran kastuu, niin alaspäin ne miestä vie, huusi Heikki nauraa räkättäen.
Mene nyt joutua taloon, lämmittele siellä ja lähde sitten huomis-aamuna kotiisi! käski uittoherra; — ei saakelikseen täällä tuommoiset miehet kelpaa.
Kalle lähti kävellä reputtamaan taloon, joka oli noin puolen pitkän virstan päässä. Mihin hän oli joutunut! Kauas sydänmaalle, muiden naurettavaksi, uittoherran halveksittavaksi! Hirveän ilkeää tuo märkyys vaatteissa ja samassa surkean kylmä! Ja nyt käski vielä kotiin lähtemään. Mieluinen asia se hänelle olisi ollutkin, mutta, mutta! Mistä sitten rahoja polttavaan tarpeesen kotona? Täytyy kun täytyykin nöyrtyä pyytelemään tuota herraa, että hän ottaisi vielä työhön. Muuten ei hän matelisi riivatun edessä!
Tuommoisista ajatuksista paisuneena hän saapui taloon, Siellä tuvassa oli hänellä hyvää tilaa lämmitellä ja kuivailla vaatteitaan kun ei muita uittomiehiä sinne vielä tullut. Talon ihmiset puhelivat hänelle ystävällisesti, jopa surkuttelivatkin häntä kun hän kertoi itsensä ja vanhempainsa köyhyydestä. Se seikka ja lämpiäminen tekivät hyvää ja hän sai taas tyytyväisen mielen. Hän oli kotonaan lukenut suurten miesten matkustuksista kaukaisissa erämaissa ja vertaili nyi hienosesti itseään noihin masentumattomiin retkeilijöihin, ja se lisäsi tyytyväisyyttä tällä kertaa. Hän päätti pyytää päälliköltä työhön pääsemistä.
Seuraavana päivänä päivällisen aikana hän yritti, huolimatta luontonsa heikkoudesta.
Kun Kalle sai emännältä kuulla, että herra oli päässyt syömästä, lähti hän edustupaan. Aralla sydämmellä avasi hän oven. Herra makasi sijallaan peitteen päällä ja loi häneen tuiman silmäyksen.
— Minä tulin — — —
— Noh, hiisi vieköön! eikö nyt saa ruuanrauhaa! Kyllähän minä näen että sinä tulit, kelvoton. Sano asias!