— Hoi pojat, ylös! komensi hän. Järvi on sula, lautta vesiajolla. Joku kymmenkunnan miestä menköön heti etimmäistä lauttaa kulettamaan ja ohjaamaan. Toiset jälkemmäisempiä, niin paljon kuin tilaa aukenee. Ja miehiä jokivarren täydeltä soluuttamaan siellä olevia tukkia!
Lauttaa ohjaamaan käsketyt miehet lähtivät heti järvelle. Muut miehet rupesivat einestä haukkomaan ja kiirehtivät sitten jokivarrelle.
Tukkikasojen ympärille järven jäällä oli talvella asetettu n.s. poomipuut. Ne olivat tukkipölkkyjä, joiden päihin, ensin kirveellä vähän litteäksi veistettyä, oli tehty reiät. Vitsantapaisesti väännetyillä kuusennäreillä nämä tukit olivat sidotut reikäin kautta päistä yhteen, ja se se nyt oli tukkilauttaa koossa pitävä poomi. Lauttaan kuuluu kahdeksan yhdeksän tuhatta ja suurimpaan kaksitoista tuhatta pölkkyä. Ponttoo myöskin tarvitaan ja ihan välttämättömästi lautan kulettamisessa; se on lautan pää ja ponsi. Kymmenkunnan pölkkyä oli kiinnitetty poikittaispuilla ja paksuilla närevitsoilla lujasti, taajasti rinnakkain. Tällä ponttoolla käy miesten seisominen kuin tuvanlattialla, vaikka se hylkkyilee läikkyvällä vedellä; siihen asetetaan pystyyn kela, joka miesten (täällä ei käytetty hevosvoimaa siihen tarkoitukseen) sitä pyörittäessä kiertää ympärilleen varppia ja kun varpin toinen pää on kiinnitetty ankkuriin, joka lepää etäämmällä järven pohjassa, niin täytyy tukkilautan mennä junnata ankkuriin päin, jollei käy kova tuuli vastaan.
Poomipölkkyjä sitomassa, ponttoota laittamassa ja muita semmoisia valmistavia töitä varten oli Tuhkionjärvellä jo viikonpäivät ollut vähäinen joukko miehiä.
Aika molsketta oli järvellä kun miehet repivät, oikoivat ja asettelivat tukkia poomin sisällä järjestykseen. Siinä kysyttiin pölkyllä pysymistaitoa. Ja uittoherra katsoi tarkasti perään, kutka joukossa parhaita olisivat. Ne samat miehet, jotka ennenkin, siellä nytkin ketteryyttä osottivat. Ja niiden joukossa oli Koturi-Heikki paras, myönsi uittoherra. Reippaasti hän siellä liikkui kuin kovalla tantereella ikään, vaikka pölkyt alla pahoin keikkuivat; lauleli vaan siellä ja huusi ja komensi.
Kun ensimäinen lautta oli saatu junnatuksi ahtaalle joen suuhun, lähti Heikki keksineen joelle uittamaan. Kovaa touhua oli sielläkin. Miehet täällä koettivat olla niin ketteriä kuin suinkin saattoivat; täytyi kumminkin ensi päivänä kolmen markan päiväin toivossa osottaa ahkeruutta. Kiivaasti siinä sohottiin joenpartailta kekseillä pölkkyihin, niin että ne keikutellen pakenivat eteenpäin. Miehet hajosivat yhä pitemmälle matkalle aina sen mukaan kuin etimmäiset pölkyt poistuivat. Huutoja semmoisia kuin: Hei pojat, töyttikää, repikää, vetäkää, älkää kuhnailko! kuului ehtimiseen, melkein yhtämittaa, ja siihen joukkoon kajahteli tuon tuostakin iloisia laulun loilotuksia. Lintusetkin metsissä kahdenpuolen jokea visertelivät parhaansa mukaan, mutta pauhaava miesjoukko ei juuri paljon joutanut kuuntelemaan tuota suven sanansaattajien suloista ääntä.
Uittopäällikkö tuli hänkin hyvin iltapuolella jokivarrelle kävelemään. Hän silmäili miesten liikunnoita ja sitä kuinka helposti pölkyitse joen yli pääsivät. Ei hän voinut tarkoin kutakin erikseen tuommoista miesjoukkoa katsoa perään; kyllä siellä oli ketteräjalkaisia miehiä joukossa, sen hän näki. Pyörittivät hyhmäisiä, näljäisiä pölkkyjä jalkainsa alla, keikistelivät ja kumartelivat. Kyllä ne uittomiehestä kävivät, ajatteli hän. Mutta kömpelöt miehet häntä suututtivat.
— Paljon on joukossa kömpelöitä kuin puuhevosia, semmoisia raukkoja kuhnuksia, ärjyi hän korvallistaan kynsien. Kuka se tuokaan kääpiö on, jonka housun-takapuolesta vesi tippuu tuolla jokivarrella?
— Se on Tuppelaisen poika meidän kylästä, huusi Heikki pyssynkantaman päästä; se on ensi kertaa kevät-uitossa Tuhkiolla; onkos se sitte kumma jos se joskus puikahtaa Ahvenen valtakuntaan?
— Kyllähän taitaakin olla aika tuppelainen, mutta mitä sillä täällä olisi tehty, kun kerran parempiakin miehiä on!