— Minä tulin tuota että — ei — eikö herra ottas minua vielä uit-uittoon? Meil — meill' on niin köyhyyttä, e-en minä muuten — —
— Mitä tulimmaista minä teidän köyhyydestä! Joka ei katso eteensä, katsokoon taakseen tässä maailmassa. Uittoon ei sinusta olisi, mutta saathan koettaa, mosahdella siellä.
Kalle lähti ja ajatteli: siinäpä sanoi oikein, "Uittoon ei sinusta olisi;" siihen ei minusta olisikaan; maantyötä puolta mieluimmin tekisin, mutta kaikkein mieluimmin lukisin ja opiskeleisin. — Hirmuisen vihanen herra! Tämän viimeisen puolikuuluvasti.
Viikkoja useampia kesti uitto näillä metsäisillä sydänmailla ja melkein yhtämittaa oli tänä aikana ilma n.s. keväänkovuutta: väliin satoi lunta, väliin vettä, väliin lumi- ja vesiräntää, kylmä tuuli usein puhalteli. Toisinaan taas oli ilma ihana: aurinko paistoi lämpöisesti, ja lopulta saatiin kuulla käki. Kauniisti se kukkua helkytteli pitkien kuusten latvoissa, ja se tuotti ihastusta uittomiesten sydämiin. Väliin vanhapiika rämeiköllä lennellen paneskeli: viklon, viklon — möhöhöhöhöö! Useita oli miehissä hilpeitä luonteeltaan, toiset surullisempia, mutta ylipäätään näytti hilpeä puoli pitävän voiton. Leikkipuheita ja lauluja saatiin aina toimeen ja surullisuus näytti katoovan iloisuuden tenhoon.
Tosin ei ole mitään miellyttävää ja mukavaa laskea maata märissä vaatteissa kostealle lattialle, mutta eivät miehet siitä paljon välittäneet; kyllähän se vaikutti ruumiissa jotakin ilettävää, mutta hauskat pakinat syödessä iltasilla ja sitten varsin helppo unentulo tekivät tuon huonon olon monelle lähes huomaamattomaksi.
Tuppelan Kalle oli myöskin päässyt jokseenkin unettomuuden vaivoista; päivän pitkän joella "sohjaaminen" tuotti näet makean väsymyksen. Mutta hän tunsi jotakin ruumiissaan, tunsi jotakin semmoista, joka iletti ja hienostaan vaivasi; hän ei voinut uskoa, että kellekään muille olisi tämä olo niin tukalaa kuin hänelle. — Kotona työskennellessään oli hän paljon ajatellut; silloin olivat ajatukset liidelleet laajasti hänen mielestään, kaikilla niillä aloilla, joista hän oli lukenut. Se oli ollut huvittavaistakin. Mutia nyt ei jaksanut ajatella läheskään niin korkealle. Ajatukset liikkuivat kankeasti ja hiljoilleen juuri nykyisessä vastahakoisessa elämässä, tuossa uittotouhussa, ja koti-ikävä sen ohessa rasittelisi. Toisinaan hän kumminkin siirtyi ajatuksissaan toisille aloille; se tapahtui tavallisesti ruokalevolla. Muiden puheisin ja iloihin ei hänen huomionsa silloin paljoakaan osaa ottanut. Milloin hän ajatteli Kustavi Vaasaa tanskalaisten takaa-ajamana, kuinka hän kuleskeli metsissäkin pakoretkillään, makasi petäjän juuren alla yönsä, piilottelihe olkikuormassa, milloin hän kuvaili Israelin lapsia Siinain korvessa ja erittäinkin Moosesta, joka heitä johti, milloin taas mietiskeli hän sitä kuinka maa on pyöreä pallo, joka pyörii ja aurinko seisoo paikallaan; sitten tuli ajatus Jumalasta; sitä hän ei voinut käsittää, missä Hän oikeastaan asuu ja mimmoinen Hän on. Hän oli kuullut ja raamatussa sanottiin Hänen asuvan ylhäällä taivaassa, mutta kun nyt maailmarakennus oli semmoinen laitos, ettei voinut oivaltaa, missä sen "ylhäällä taivaassa" on, niin siinä ei auttanut enää muu kuin usko. Ja hän uskoi vahvasti mitä raamattu sanoo: Hän on henki, jokapaikassa läsnäolevainen, mutta kuitenkaan eivät taivaat ja taivasten taivaat voi Häntä käsittää. — Usein uittoherran kova ääni: joelle miehet! keskeytti hänet näistä ajatuksistaan.
* * * * *
Enimmät tukit olivat muutaman viikon kuluessa kuletetut Kivijärven ja
Kortteisenjärven läpi ja laskettiin niitä parasta aikaa Myllykoskesta.
Miehet tiesivät jo jokseenkin varmaan, minkälaista palkkaa heille kullekin tänä kevännä ja kesänä uitossa maksetaan. Ainoastaan joku pari kymmentä miestä oli tähänastisissa "likviikeissä" saanut kolme markkaa päivältä. Lauttamiehillä oli ominainen palkkansa lautankulettamisajalta. Suuri joukko, lapsisekaiset ja muuten kehnot uittomiehet, oli saanut I markka 75 penniä ja kaksi markkaa. Puolenkolmatta markan miehiä oli niinikään hyvä joukko. Ruokaan oli miehiltä kulunut melkein ylipäätään puoli palkasta, monelta enemmänkin.
Viimeisessä likviikissä oli Koturi-Heikki jäänyt tyytymättömälle mielelle. Hän kiekkuili: