— Jos ei minulle luvata nyt parempaa palkkaa, niin lähden heti pois, saakeli vieköön lähdenkin!
— Noh, mitäs siitä täällä intoilet, mene herran puheille taloon! sanoivat toiset.
— Menon kyllä ja uskallan kans, mutta nöyränä en mene. "Työmies on palkkansa ansainnut" sanotaan raamatussakin. Minä menen ja nyrkkivoimalla vaadin siltä kaljupäältä suurempaa palkkaa! (Lyö keksinsä kovasti kenttään ja menee.)
Hetken perästä hän palasi kosken varrelle.
— Mitenkäs kävi? kiiruhtivat miehet kilvassa kysymään.
— Hyvin. Puolineljättä markkaa saan nyt tässä jokiuitossa ja entistäkin joutui äijä vähän korvaamaan.
— No, eikö kironnut niinkuin hänen pyhä tapansa on?
— Kirosi kyllä ja repi korvallistaan, mutta mitä, ruma vieköön, tämän pojan kanssa antina; minä kirosin vastaan niin että tulta iski. Ja, tulimmainen peijakas, jos hän vielä hiemankin olisi vastaan kiukuillut, niin olisinpa selkänahkansa pehmittänyt — Hih! — Nyt saatte nähdä, että kyllä tälle pojalle kannattaa palkkaa maksaa. Uskaltaako kukaan mennä päästämään ruhkaa? Tulkaa! minä menen.
Yks, kaks oli Heikki koskeen ruhkaantuneiden pölkkyjen niskassa, repi ja töytti keksillään. Keksinvarsi katkesi ja pölkyt rupesivat kumpuamaan; hän oli nyt ehdottomasti tukkien vallassa kun ne mahtavasti poukutellen, alakivihin jymähdellen, syöksyivät kosken kuohussa alas. — Mitenkä hänen käy? Silmänräpäyksessä saattaa hän vierähtää pölkkyjen sekaan koskessa! Tuommoisia hätähuudahduksia kuului miesjoukosta. Hän hyppi, katsoa vilkasi sivulleen, taakseen ja jalkoihinsa. Nyt on hän joutunut yksinäiselle pölkylle! Toisia tukkia syöksyy perästä. Tuokio lyhyt — ja Heikki seisoo kosken alapuolella rannan alakivellä.
— Jo oli vähältä viedä! huudahti hän hengästyneenä. — Ai, mutta minä olen nyt keksitön uittomies; tuolla se on tynki. — Hän oli pölkkyjen päällä ollessaan viskannut katkenneen varrenpään, jossa itse keksi oli, rannalle. — Pitääpä mennä varsipuuta etsimään.