Ainakin kaksi tuntia viipyi hän varsipuun etsinnässä. Tultuaan istui hän kentälle sitä vuoleskelemaan. Siinä vuoleskellessaan puheli hän kaikenmoisia pilojaan. Hän oli varsin riuskea poika, sitä tuo katkennut keksinvarsikin todisti. Yritti käymään hullusti tuossa koskessa äsken, mutta nahkansa tämä poika piti.
— Kuule, Tuppelan Kalle! sanoi hän katsoen Kalleen, joka töytti pölkkyjä rannasta, mitähän jos sinäkin olisit niin uskalias ja pelkäämätön kuin minä. Silloin ei sinun tarvitsisi tyytyä markan seitsemänkymmenen viiden pennin palkkaan. Mutta sinä pelkäät kuolemaa ja helvettiä, ettet uskalla pölkylle mennä, ja siksi toisekseen, sinä pelkäät tuota herraressukkaa — vieläpäs tässä värkkiä — niin ettet uskalla näyttää sille kovaa. Mutta tää poika uskaltaa!
— Kyllä oikein puhut, Heikki-toveri, mistähän tuon kalkon niin arvaatkaan, sanoi Kalle naurusuin. Mutta enhän minä juuri suurempaa palkkaa ansaitsekaan muihin verraten. Enempää oi hän sanonut, mutta ajatteli: kyllä kai tuommoisella luonnolla on hyvä maailmassa olla? Uittoherra tuli joelle.
— Kuinka täällä nyt pölkyt luistan? kysyi hän ja näytti olevan hyvällä tuulella.
— Meneehän ne kun vaan töytitään, vastasi Heikki, joka vielä istui kentällä mutta oli juuri saanut keksinvarren valmiiksi.
— No, ethän sinä mitään töyti ainakaan tällä haavaa kun siinä istut.
— Hyvä herra, minä olen tehnyt jo oikein urhotyön, minä olin ruhkaa päästämässä henkeni kaupalla — henkeni kaupalla, sanon, muttei siinä vielä kuolema likelläkään ollut.
— Onko se tosi? kysyi päällikkö toisilta miehiltä.
— Kyllä se — — —
— No, saakeli, ettekö usko ennenkuin näette?