— Tulkaa vaan, likat; ei täällä pahaa tehdä, huudetaan ponttoolta.
Puolitoistakymmentä tyttöä astui veneesen. Toiset jäivät katsomaan rannalle. Heikki haastoi heitäkin tulemaan rannassa olevalla veneellä, mutta he eivät sanoneet uskaltavansa kun niin paljo, jo sinne tulee. Muutamat lähtivät kävelemään taloihin.
— Tässä on nyt jokaiselle yksi — eipähän, yhtä puuttuu, sanoi Heikki ponttoolle tultua. Pitääköhän Tuppelan Kallen jäädä ilmaseksi? Ei, ei, nuori poika; sen pitää jo tottua likkoja rakastelemaan. Kas, täällä onkin yksi äijämies, tuo Tanhusen Jukka; se ilman olkoon, mutta Kalle saakoon!
— Minä vain katselen kuinka nuorikot toisiaan ihailevat, vaikk'en juuri vanha ole itsekään, mutta se "leipäsusi" on jo tullut otetuksi, saneli Jukka leikillisesti.
— Aina se Heikki minua — — —
— Noh, eikö Tuppelan Kallelle tahdo kelvata. Älä huoli! Vaikka ensin tuntuisikin vähän vastahakoiselta — kyllä likoilla on suuri viehätysvoima puoleensa jo tuollakin ijällä, sen tiedän omasta kokemuksestani. Minä jo viiden, kuudentoista vanhana ahkerasti likastelin.
— Antakaa pojan olla, sanoi joku tytöistä.
— Ei, mutta kuulkaa, likat punaposket! Tämä Kalle on meidän kylästä erään yksinäisen mökin poika. Vanhempansa ovat totisia, jumalisia ihmisiä. Poika on kasvanut erillään maailman melusta. Se lukee ja opettelee kirjoittelemaan kaikkina joutohetkinään kotona. Hän on kovin ujonen; hänellä ei olo sitä reippautta ja vilkkautta, jota uittomiehellä pitää olla. Minä olen koettanut häntä väkisinkin totuttaa vilkkaaksi. Uittoherra on sille monasti kironnut kun se on niin kömpelö ja arka. Tänne lautalle ei se olisi suinkaan päässyt ilman minua. Minä tahdoin herralta häntä otettavaksi tänne eikä siinä mikään auttanut kun minä kerran tahdoin. Nyt hänen kans pitää minua totella ja rakastella likkoja.
Raikkaita naurun kajahduksia kuului tyttöjoukosta.
Niinkuin se varppi on kylmä ja kova
Mun hoikille sormilleni;
Eikä se ankkuri paljon paina
Mun täysille voimilleni.