— Sepä juuri, sanoi Kustavi vakavasti mutta levollisesti. Olen juuri tässä mietiskellyt keinoa mikä auttaisi, kun se ruuanpuoli on kohta lopussa ja kengätkin meiltä kultakin hajalla.
— Kyllähän se kovaa on, mutta "kyllä Herra avun tietää ja tahtoo avuksemm' rientää," veisataan Jumalan sanassa. Kaisa tätä sanoessaan näytti epäilystä vastaan taistelevalta.
Isä, katsoen poikaansa päin, sanoi:
— Ei suinkaan siinä nyt muuta neuvoa ole kuin että sinun, Kalle, täytyy lähteä ansiotöihin.
— Niin, tukinhakkuusenko? kysäsi Kalle, lakkasi kirjaan katsomasta ja osotti hieman lapsellista ihastusta.
— Mihinkäs muualle.
— Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella. Minä menen sinne, isä! Mutta jaksatteko te mennä Kumpulaan "taksvärkkiin?"
— No, kyllähän minä nyt jaksan; teemuili hänessä voimaini mukaan, päätteli ukko luotteliaasti.
— Kyllähän Kalle on vielä hyvin nerkonon niin kovaan työhön kuin tukinhakkuusen, viidennellätoista kun vasta on, mutta mikäs siihen auttaa, puheli äiti miettiväisesti.
— Niin, sepä juuri… mikäs muu auttaa, sanoi siihen ukko, sepä juuri, tuo kohtalon kovuus, on meidän köyhäin ihmisten pakoittaja ja käskijä. Emme suinkaan panisi jos muu keino auttaisi lapsisekaista tuommoisiin koviin töihin, joissa se kukaties loukkaa ja tärvelee itseänsä. Jospa minä olisin vähän nuorempi, niin menisin itse, mutta liika kömpelö ja raihnea olen jo sinne rähmimään ja vääntämään. Talossa koetan taksvärkin suorittaa. — Olisihan niitä meillä auttajiakin, jatkoi hän huo'ahtaen, jos Jussi ja Matti olisivat kotona, mutta niinpä niiden poikainkin täytyi mennä maailmalle elatustaan hankkimaan, heti kun kynsilleen kykenivät.