— Sepä se… Kalle, Kalle on nyt ainoa tukemme ja turvamme! paneskeli muija.
Seuraavana päivänä, maanantaina oli Kallen lähteminen matkalle. Useita muitakin tiettiin sieltäpäin Ätsärin rannalta olevan lähdössä.
Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin evääksi. Hän oli tätä lähtöään ajatellut eilisestä ruveten, yölläkin, niin ettei ollut tahtonut unta saada.. Ensi tuokiossa se oli häntä vähän ihastuttanut, että kun pääsee sinne näkemään maailmaa, kyliä ja metsiä semmoisia, joita ei ole ennen nähnyt. Mutta pian oli tuo ensimäinen ihastus lauhtunut, ja nyt lähtiessä tuntui pahalta jättää koti ja vanhemmat ja lähteä pakkaseen ja lumitahraan. Voi jospa olisi kannattanut tehdä kotona työtä! ajatteli hän.
— Kun raukalla olisi eis paremmat kengät, niin olisihan jotakin! pani äiti lempeästi surkutellen.
— Täytyy laittaa uudet pieksut jollain keinolla niinpian kuin ehditään ja lähettää hänelle sinne, puhui isä; kyllähän niitä menijöitä aina on. Tottapan Kumpulan Aapulta nahkaa velaksi saatanee.
"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. Hänen mieleensä muistui kohtauksia semmoisia, että kun hän oli yrittänyt puhumaan isälleen taikka tämän kuullen vieraille jotakin oikein alttiisti ujostelemalla, niin hän oli joko yreilllä katseella taikka vähin, puoleksi ivallisesti nuhdellen kieltänyt häntä siitä, vaikkei hän mielestään ollut mitään pahaa yrittänyt puhumaan. Ei suinkaan se nyt sitä tekisi, ajatteli hän, mutta paha sitä kumminkin on sanoa kun nyt sentään ei mahda ijäksi mennä.
Tuskin kuuluvasti hän kuiskasi: hyvästi nyt! ja lähti.
— Katso nyt vaan eteesi ettet lyö kirveellä jalkaasi taikka ettet joudu puun alle siellä, varoittivat vanhemmat menevää poikaansa.
Käveltyään puolijuoksua järven rantaan ja siitä viistoon lännen puolelle järveä hän poikkesi Kanta-ahon tupaan, jossa talossa Heikki, eräs kyläkunnan tunnettu nuori irtolaismies oli koturina. Kalle toivoi hänestä, tästä tuommoisiin matkoihin tottuneesta reippaasta miehestä, saavansa itselleen turvallisen toverin, ja siihen tapaan olivat vanhemmatkin asiaa tuumineet.
— Hyvää päivää, Tuppelan Kalle! Yhdessäkös sitä nyt lähdetään tukinhakkuusen? sanoi Heikki heti Kallen tultua oven suuhun. Mutta etkö jo pelkää kun olet ensikertainen? Tukkityö on kovaa, talvi ankara!