— Mitähän tuosta pelkäisin, vastasi Kalle alakuloisesti,
Heikki ei ottanut ollenkaan evästä. — Mull'on kolme markkaa rahaa ja sillä nuoren pojan pitää uskaltaman lähteä vaikka Waasaan, rehenteli hän. Kirves minulla on hyvä; entäs sinulla?
Hyvänpuoleinen se oli Kallellakin.
Sitten lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla; pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. Viuhkea pohjatuuli lunta nytkin siinä hienostaan hyppyytti. Järveltä katsoen ihmisasunnot, matalat huoneryhmät sen rannoilla, tykkäisten metsäin syrjässä, näyttivät varsin vähäpätöisiltä hökkeleiltä. Kummallinen jylhyys, kylmyys ja yksitoikkoisuus vallitsi kaikkialla. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan joku harakan nauru, koiran haukunta, rekien kolistukset, hakkaajien kirvesten kopsaukset ja hakorautojen tai mätäspiilujen napsaukset ja muksaukset. Aurinko säteili punertavana alhaalla lounaisen taivaan ranteella, ja se juuri antoikin tuolle muuten yksitoikkoiselle luonnolle ja iltapuolelle jotakin koristusta jopa viehätystäkin. Tuuli kääntyi myöhemmällä etelänpuoleen. Se oli nyt vastakkainen miehille ja vaikka se oli eteläinen, vihoilevasti se kumminkin karvasteli heidän poskiaan. — Pistellään vaan ahkerasti pieksuja lumeen, kyllä lämmitään! kehoittelivat miehet toisiaan.
Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.
Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa, ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.
Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti muistuivat rakkaina mieleen.
Lumen polkemiseen louheisissa mäkirinteissä ja rummakoisissa rotkoissa kului ensimältä ainakin puoli työajasta. Sattui kumminkin ensimäisenä päivänä olemaan vähän suojainen ilma, niin että seuraavana päivänä, kun ilma kylmeni, alkoivat tallatut paikat kovettua. Ja muutamassa päivässä tallaantui tuo paksuluminen metsäseutu hevosten ja miesten jaloissa kovaksi tantereeksi, jossa reenjalakset, mäkirinnettä ajaa rotistaessa, piukeasti narisivat raskasten tukkikuormain alla. Hakkuupaikalta alas järvelle — noin puolen peninkulman matka — polkeentui tie, monta tietä eri haaroilleen, siinä kun kaiket päiviä, aamusta varhain iltaan myöhään, lähes neljälläkymmenellä hevosella ajaa juurrastettiin. Sillä tavoin karttuikin järvelle suuret röykkiöt pölkkyjä. — Tällä muuten syrjäisellä takamaalla oli nyt elämä niin vilkasta kuin pienillä markkinoilla: kulkuset pimpallivat, hevoset hirnuivat, miehet ärjyivät hevosilleen ja toiset sitte laulaa loilottivat. Laulut olivat lyhykäisiä, katkelmantapaisia, mutta osasta hyvin hauskoja. Yksi oli tämmöinen:
Jopa tulee ilman muute männynlatvan märkä,
Huonon likan vieress' tulee ikävä ja nälkä.
Yön aikoina Rämeikössä oli ahtautta kummassakin tuvassa. Miehiä oli nimittäin sadan vaiheille, ja vaikka niistä osan täytyi täytymälläkin mennä jonkun matkan päässä oleviin torppamökkeihin, oli Rämeikön suuremmassakin tuvassa miehiä tungokseen asti, jonka tähden talonväen oli vaikea keittää ja tehdä välttämättömimpiä askareitansa. Voilla, piimällä ja maidolla oli hyvä menekki, ja monikaan ei ollut tuonut kotoaan tai kotipuolelta suuruksenpuoltakaan, jonka tähden he ostivat jauhonsa ja leipänsä talosta; heiniä ja silppuja olisi myöskin halulla ostettu, mutia niitä ei talossa riittänyt paljon myydä, jonka vuoksi tarvitsevien täytyi tätä hevosenrehua hankkia muualta, peninkulmain päästä. — Rahantuloa oli talossa kokolailla kun sen lisäksi huoneenlämpimästä tuli joitakuita lanttia mieheltä vuorokaudessa. Pittäähän sitä jottain tulloo ollakkin meilläi täällä syvänmaalla, — tapasi emäntä sanoa. Naurussasuin, tyytyväisen näköisenä liikuskeli tämä lihava, punaverinen vaimo lattialla ja takan edessä tukkimiesten joukossa ja väliin hän poistui edustupaan. Isäntä käveli, pitkävartisella piipulla poltellen, vuoroin tuvassa ja vuoroin edustuvassa. Hän oli laihanpuoleinen, keskikokoinen valkoverinen mies ja yllänsä arkipäivinä pitkä, tavallisesti jokseenkin likainen hurstimekko eli loiku, mutta pyhinä oli hän simusetissa ja verassa niin että kuhisi vaan. Halulla hän puheli rahoista, tuhansista markoista ja semmoisista suurenpuoleisista summista, ja silloin hän tavallisesti päätteli näin: On se sentään jottai tuo mehtäkin kun sillä saa rahhaa; ei sillä tulis mittää jossei tukkia ostettas. — Voimakas kahvinhaju edustuvasta pisti porstuassa tukkimiesten nenään, ja toisinaan oli isäntä tavallistaan iloisempi ja hauskempi tupaan tultuaan. — Se on taas vähän "maistanut" — kuiskailivat miehet silloin toisilleen.