Yöntietämät Rämeikön tuvissa olivat tavallaan hupaisia ja hauskoja miesten pakinoidessa. Varsinkin oli niin laita siinä suuremmassa, jossa isäntä ja emäntä väliin oleskelivat ja jossa Kalle ja Heikki majailivat. —- Koturi-Heikki, se on semmoinen velikulta, että kyllä se ajan saa kulumaan, sanoivat toiset hänestä. Siinä jutusteltiin kaikellaista; usein ilmestyi aikalailla naurettavaa. Monikin joukosta päästeli huvittavia komppasanoja ja kertoi urhotöistään, mutta Heikki se aina "päät kääri." Hän oli kulkenut paljon maailmaa, käynyt markkinoilla sekä Tampereella että Waasassa. Kaikki, jotka vaan hänen kanssaan olivat ruvenneet kinaamaan, olivat lopulta saaneet aika potkun. — Kerrankin kun yksi pahanpäinen miesräähkänä Waasan markkinoilla yritti takkini lakkarista siepata pitkäletkuvarsisen piippuni, annoin minät hänelle semmoinen pätkäykson vasten suuta että lensi monen sylen päähän koivet pystyyn. — Tätä kertoi hän monasti, samoin sitä, kuinka hän kerran Tampereen markkinoilla tappeli kolmea miestä vastaan, jotka ensin olivat hänelle nauraneet, ilveilleet ja pakkailleet täyttimään; nämä kolme turkulaista oli hän ruhjonut pahanpäiväisiksi; poliiseja oli ollut välissä, mutta hän oli pyytänyt, että eikö hän saisi näyttää miehuuttaan, koska kerran ensiksi olivat kimppuun käyneet. Poliisien oli täytynyt myöntyä. Joskus hän oli "pyrkinyt likkaan", tyttöjen aitanoveen koputellut, niin siellä oli ollut muita, mutta tytöt eivät olleet malttaneet olla avaamatta hänelle, ja — voi perhana, kuinka niille tuli kiire sieltä pois, miltä jäi saappaat, miltä lakki sinne. — Sitten taas hän "puri leipää niin että toinen vartaassa tärisi;" sanoi väliin silakalle "vasten silmiä että kyllä voi on parempaa." — Vielä tiesi hän taloja, joissa oli akkavalta. — Terva-aholla meidän kylässä — jutteli hän kerrankin — on semmoinen emäntä, että se välisiä panee miehensä, Kaappo-rasun, pahempaan kuin pulaan. Yhden kerrankin kun ukko tuli kotiin vähän päissään ja oli vaihtanut hevosta otti akka ja antoi luudantyvellä aika löylyn miesparalle, ja kysyi päälliseksi: vieläkö toiste hurvittelet? — — Minuapa siinä olisi tarvittu, sanoi siihen eräs keski-ikäinen mies joukosta. — Mitä! älä sano semmoista, vastasi siihen Heikki, näinpä minä kerran sinuakin akkasi tiippaavan, eikä se saanut takaisin. Toisella ei ollut mitään sanomista. Raikkaita naurunhöräyksiä kuului miesjoukosta. — Toisinaan katsoi Heikki sopivaksi esitellä toveriaan, Kallea, miehille oikein semmoisena kuin hän oli. — Tämä Tuppelan Kalle se on niin hiljainen poika; ei siitä ole tämmöisten hulivilipoikain joukkoon. Siellä kotonaan se miettii ja lukee kaikenmoisia kirjoja; pappi siitä luullaan tulevan. Mutta tänne tukkimetsään se Tuppelan Kyösti sen nyt ainakin pani. — Kallelta ei tuohon tullut juuri mitään vastatuksi, hyrähtihän joskus ujomaisesti: hm, pappi! — — Noh, eikös ne miehet rupee taas yöhirsiä vetelemään, — tapasi Heikki maatapanosta muistuttaa. Ja miehiä alkoi laskeutua kuin salkoja taajaan toinen toisensa viereen kostealle lattialle; pian rupesivat he kuorsaamaan ja ähkämään — Öinen hiljaisuus ja raskas, tukehduttava ilma vallitsi tuvassa.
Kallesta oli kummaa kun ne muut niin pian vaipuivat uneen. Noh, kyllähän häntäkin väsytti, mutta ei se uni siltikään heti tullut. Kotona sai maata sijalla, vällyissä. Ei sekään sija ollut hyvä; talossa — Kumpulassa — oli hän joskus maannut paljo siistimmällä ja kauniimmalla sijalla, mutta oli se kotonakin ison joukon parempi kuin nyt tämä kova, märkä lattia. Kotona oli hän tottunut lukemaan iltasilla takkavalkean ääressä mukavia kertomuksia Suutari-Matilta lainaamistaan ja muuten saamista kirjoista ja Uutta Testamenttia ja Katkismusta; hän oli tuohon lukemiseen niin tottunut ja mieltynyt, että olisi pitänyt välttämättömästi saada eis joka ilta lukea, mutta nyt ei ensinkään saanut lukea. Sen sijaan vaan kuulla tuota rähinää ja viisastelua. Ja kyllähän se Heikki oikein sanoi, kun sanoi minun miettivän ja lukevan, mutta ei sitä nyt olisi tarvinnut tuolla tavoin jokaiselle huudella, niin että sillä sitte nauravat. Hän oli saanut tuosta lukemisestaan arkaa tunnetta, sillä isä ja äiti sekä muut ihmiset siellä kotikylässä olivat tehneet hänestä pientä pilaa, jopa toruneetkin häntä siitä, että hän luki kaikellaisia maallisia kirjoja, mutta hänessä oli herännyt semmoinen halu niihin, ettei hän voinut lakata. Sen vuoksi se niin sattui kun Heikki siitä oli suuressa miesjoukossa ivaillen puhunut. — Vihdoin kuitenkin väsymys kokonaan saavutti ja hän vaipui uneen.
Sillä tavoin, kovassa työnteossa ja väliin hauskoissa pakinoissa vieri viikot, kuluipa kuukaudetkin huhtikuun keskipaikoille, jolloin tukinhakkuu ja -ajo loppui ja työmiehet lähtivät kukin kotiseudulleen. Kaikilla oli rahoja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kahden ja puolenkolmatta markan päiviä olivat miehet saaneet, hevosmiehet kuuden, seitsemän markan.
Vähästäkin sitä iloitaan kun ei paljoa ole totuttu vaatimaan. Niinpä oli Tuppelan vanhuksillakin koko riemu pojan kotiin tultua. Kalle toi kotiin noin 40 markkaa. Hän oli saanut kaksi markkaa päivältä, mutta ostanut ruuan paitsi mitä konttiin oli lähtiessä vähän pantu. Ja neljäkymmentäkin markkaa puhdasta rahaa! Sehän oli jo jotakin ahtaina aikoina Tuppelan oloissa.
— Mutta paljon minä olen nähnyt sen eteen vaivaa, paljon! — sanoi Kalle harvakseen ja totisesti. Kaikki kolme istuivat takkavalkean ympärillä ja riisuskelivat maata.
— Niin, ei ole vaivatonta viljaa, poika-parka, — vastasi siihen isä.
— Siltä näyttää! — lausui poika miettiväisesti.
— Olipa oikein hyvä ettei sinulle tullut siellä mitään vahinkoa. Minä olen pitkät ajat öillä valvonut ja murehtinut sinua; on ajatuttanut, että miten sinä siellä tulet toimeen, lapsisekainen ja tottumaton kun olet, — puheli äiti.
Nuo sanat ja ystävällinen hymy äidin kasvoissa panivat pojan ajattelemaan: kyllä se äiti on oikein hyvä.
Kallen ansaitsemat rahat kuluivat joutua kodin tarpeisin. Vanhempien oli täytynyt tehdä kaksikymmentä markkaa velkaa. Se oli nyt maksettava; toisella kahdellakymmenellä markalla ostettiin jauhoja ja suoloja. Pieksuja, jotka Kallelle oli jälestäpäin talvella laitettu ja lähetetty hänelle tukkimetsään, ei näillä rahoilla voitu maksaa, mutta Tuppelan eukko oli hyvä saamaan vähästäkin kokoon, — hän oli yhden lehmän maidosta valmistanut kevättalvella — lehmä oli poikinut muutamia viikkoja jälkeen Kallen lähdön — toista leiviskää voita. Kokonainen leiviskä voita oli myydä ja sillä saatiin viisitoista markkaa. Tällä saatiin pieksuvelka maksetuksi ja vieläpä saivat vanhukset sillä itselleen kengät. Mutta aikomus oli, että Kallen piti lähteä tänä kevännä uittoon heti vetten auvettua ja sen vuoksi tarvitsi hän pieksusaappaat. Taas niiden ainekset täytyi ottaa velaksi. Suutari otettiin kotiin niitä tekemään.