Minun kultani kaunis on
Vaikk'on kaitaluinen;
Hei luulia illallaa!
Vaikk' on kaitaluinen.
— Tämmöinen on ensimmäinen värsy. Niitä on monta värsyä ja yksi on tuommoinen:
Kun minä vien sen markkinoille
Niin hevosetkin nauraa;
Hei luulia hah hah haa!
Hevosetkin nauraa.
Tytöt nauroivat raikkaasti ja sanoivat, että voi jospa sen osais, tuon laulun. Heikki sanoi, että kyllä sen kohta opitte ja uudisti laulunsa monta kertaa. Eipä aikaakaan kun tytöt ja toiset lauttamiehet jo osasivat sen Heikin perässä. Raikkaasti kajahteli järvenpinnalla kesä-illan tyyneydessä lähes kaikkien yhdistynyt ääni:
Hei luulia illalla ja hah hah hah.
Sitten ruvettiin tanssimaan ja hypeltiin niin että vesi hulvahteli ponttoolle. Hypellessä laulettiin paitsi tuota laulua kaikellaisia paikkakunnalla siihen aikaan laulettavia polskia. Ja surua ei ainakaan voinut ulkoapäin kenessäkään huomata. Ihmisiä, ijäkkäämpiäkin, oli tullut taloloista rautaan katsomaan nuorten meluavaa iloa. Jotkut vanhat vaimot kauhistuivat sitä, huokailivat ja sanoivat: niin juuri kuin vedenpaisumisen edellä. Ei suinkaan Jumala mahtane sitä kauan kärsiä. Kun tytöt olivat jo menneet pois lautalta — Heikki oli heidät soutanut rantaan takaisin niinkuin hakenutkin —, ankkuri soudettu edemmäksi järven pohjaan ja lautta valoisana, hiljaisena kesäyönä mennä junnasi pohjoiseen päin, oli Heikki ja muutamat muutkin miehet vielä oivalailla iloisia ja laulunhaluisia. Heikki puheli sievistä tytöistä, kuinka hauska on heidän pateissaan olla; — mutta ei sen uittomiehen rakkaus saa olla mikään mieltä rasittava vaiva, lisäsi hän, "yhden otan toisen jätän mielellä keviällä."
Kalle myöskin oli iloinen, iloisempi kuin koskaan. Noh, kyllähän niitä piennä poikana oli ollut iloisiakin aikoja. Mutta tämä ilo oli kumminkin toisellaista. Tukkilautta ja ponttoo niin sukkelasti heiluivat silmissä. Entiset surut ja raskaat huolet missä ne nyt olivatkaan! Tytöissä oli muutamia ollut varsin kauniita ja miellyttäviä; mitähän ne hänestä ajattelivat? Surulliseksi ei hän luullut enää tulevansa, ei. Mitä syytä olisi toiste ruveta murehtimaan, kun kerran nyt tuntee maailman hauskaksi, hauskaksi kuin olon kiikussa ennen kodin mäellä. Hän ei nytkään juuri paljon huutanut ja melunnut, mutta nauru ja puhe oli varsin helpossa.
Puolitoista vuorokautta jälkeenpäin rupesi taas ankarasti pohjosesta tuulemaan. Lautta ei ottanut yhtään kulkeakseen vaikka miehet kuinka olisivat ponnistaneet. Ponttoo työnnettiin lähelle rantaa ja sidottiin lujasti varpeilla puihin kiinni. Nyt olivat miehet työttömiä, mutta palkka tuli kumminkin tältäkin ajalta.
Miehet saivat kuulla, että jonkun matkan päässä olevassa talossa oli parasta aikaa häät. Sen talon tytärtä vietiin erääsen rikkaasen taloon Multialla. Ja kun Heikki sai tietää häät niin lähellä olevan, niin hänkö, tuo huijaripoika, olisi malttanut sieltä pois olla! Ei; hän rupesi haastelemaan toisia miehiä mukaansa lähtemään. Niitä lähtikin kymmeneen asti, ja toiset, kuusi miestä, joihin myöskin Kalle kuului, jäivät vartioimaan lauttaa.
He kävelivät suuren koivu- ja havumetsän saartamaa tietä. Tuuli humuutti ankarasti metsää; väliin romahti joku kuusi tai petäjä romisten kumoon. Häätalosta alkoi kuulua laulua ja huutoja. — Oikeinpa minua jo riemastuttaa tuo ihmisten iloinen pauhina! sanoi Heikki.