Nähtyään miesjoukon menevän mäkirinteessä Ranta-ahon tuollapuolen, otti Kalle juoksun saavuttaakseen heidät; raskas kontti ja vesinen ja hyhmäinen tie hidastuttivat juoksua.
— Kas, Tuppelan Kalle juosta ressuttaa perässämme, huusi Koturi-Heikki, jonka vilkas silmä sattui taakse vilkasemaan, — odotetaan Tuppelaisen poikaa!
Miehet, joita oli lähes kolmekymmentä, hiljensivät kävelyään. Kalle saapui joukkoon.
— Noh, astutaan nyt sitte kuin viimeistä päivää, kun Tuppelan Kyöstin poikakin on joukossa, komensi Heikki.
Kaikilla miehillä oli jaloissa pieksusaappaat ja useimmilla myöskin kontti selässä. Pukeutuneina olivat miehet toiset sarkavaatteisin ja toiset ohukaisempiin puolivillaisiin "kesäverhoihin"; kaikilla työkintaat kädessä. Kallella oli yllään paikattu sarkatakki, jalassaan kesäverkaiset housut. Heikki oli pukeutuneena paikattuihin verkavaatteisin. Rahaa ei hänellä enää ollut, sen itse sanoi; oli täytynyt tehdä jo vähän velkaakin kortteeritaloon; pari leipää ja vähäläntä aski voita oli hänellä nyytissä — siinä kaikki. — Mutta murehtikoon hevonen, joll' on suuri pää, ilveili hän. — Enempää matkavarustusta ei ollut muutamilla muillakaan.
Maikalla yhtyi joukkoon yhä lisää miehiä. Yötä pitivät jonkun verran ja haukkoivat eräässä talossa.
Runsaasti puolitoista päivää käveltyään vesi- ja kylmäsotkuista tietä saapuivat miehet matkansa päämäärään: pienoisen Tuhkionjärven luokse. Siellä jo oli joukottain miehiä muilta paikkakunnilta ja toisia yhä tuli.
Tuhkionjärven jäälle kasoihin ne tukit olivat talvella ajetut. Täältä niitä nyt oli alettava uittamaan vähäpätöistä, korpien, rämeikköjen ja nevamaiden läpi suikertelevaa Tuhkionjokea pitkin sekä muutamain vähäisten järvien, salmien ja koskentapaisten läpi Ätsärinjärveen.
Rämeikön molemmissa tuvissa oli taas tungosta ja pouhua yllinkyllin. Miehet asettuivat kontilleen päivällistä haukkomaan. Kaikellaista siinä puheltiin. Heikki sanoi:
— Taitaapa olla joukossa useampia ensikertalaisia. Meidän kylästä ainakin on yksi, Tuppelan Kalle, näetten.