Mä lemmin sua, koska on
Sun sielus syvä, ikinuori,
Ja koska kirkkait' aarteita
Se täynnä on kuin kultavuori.
Mä lemmin sua, koska soi
Sun sielussasi soinnut jalot,
Ja silmäis sinitaivosta
Kun loistavi niin lempeet valot.
Mä lemmin sua, impeni,
Kosk' olet itse armaus, hyvyys.
Mä lemmin, koska hurmajaa
Mua silmäis sini, sielus syvyys.
SEKÖ KOHTALON OIKKU OLLA VOI?
Peninkulmien kymmenten päästä
Mikä, impeni, meidät yhteen toi?
Sekö sattumusta on pelkkää?
Sekö kohtalon oikkua olla voi?
Minä kaukana, kaukana tuolla
Sinijärvien rannalla aamuni näin.
Satavirstojen päässä, armas,
Sinun kehtosi keinui pohjassa päin.
Savon laps' olen, Savossa synnyin,
Tytär tyyni sä taas olet Pohjolan.
Minä lampeja lapsena soudin,
Meren näit sinä valkeena vaahtoovan.
Näin, impeni, toisistamme
Me kaukana, kaukana kasvettiin,
Satavirstojen pitkien päässä
Laps'-aikamme vieraina vietettiin.
Satavirstojen päästä sitten
Mikä, impeni, meidät yhteen toi?
Sekö sattumusta on pelkkää?
Sekö kohtalon oikkua olla voi?
Ei, ei ole sattumusta,
Ei kohtalon oikku se olla voi.
Se on Taaton, sen taivaisen, sormi,
Joka meidät yhtehen yhdytti, toi.