Tällä välin kerrottiin kaikkialla, että erään rikkaan sotnikan tytär, jonka talo oli 50 virstan päässä Kijevistä, oli eräänä päivänä palannut kävelymatkalta kotiinsa perinpohjin piestynä, päästen vaivoin omin voimin isänsä majaan. Tyttö oli nyt kuolemassa ja ennen tästä maailmasta lähtöään oli viimeisenä toivomuksenaan esittänyt, että Homa Brut lukisi hänelle kuolinrukouksen sekä sen lisäksi vielä kolmena päivänä kuoleman jälkeen ruumiin ääressä muut asiaan kuuluvat rukoukset. Filosofi kuuli tämän rehtorilta itseltään, joka vartavasten kutsui hänet luokseen ja ilmoitti, että Homa ilman vastaväitteitä kiiruhtaisi matkalle, sillä arvokas sotnikka oli lähettänyt hevosen ja miehiä häntä noutamaan.
Filosofi vavahti jonkun selittämättömän tunteen pakottamana. Hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei mikään hyvä ole häntä odottamassa. Hän ilmoitti rehtorille suoraan, ettei hän aio lähteä, osaamatta kumminkaan selittää syytä kieltoonsa.
"Kuuleppa, domine Homa!" sanoi rehtori (muutamissa tapauksissa hän puhutteli hyvin kohteliaasti alaisiaan): "sinulta ei edes kysytä, haluatko sinä lähteä, vai etkö. Minä sanon sinulle ainoastaan, että jos sinä tässä rupeat vastustelemaan, niin annan pehmittää selkäsi tuoreilla koivun oksilla niin perusteellisesti, ettet pitkään aikaan kaipaa saunaa."
Filosofi raapasi korvallistaan ja poistui rehtorin luota lausumatta hänelle sanaakaan, päättäen sopivassa tilaisuudessa turvautua jalkoihinsa. Ajatuksissaan hän laskeutui rappuja alas poppelipuita kasvavaan pihaan. Hän pysähtyi hetkeksi kuullessaan rehtorin jokseenkin kovalla äänellä antavan määräyksiä palvelijoille ja nähtävästi jollekin sotnikan läheteistä.
"Kiitä pania ryyneistä ja munista", sanoi rehtori: "ja ilmoita hänelle, että heti kun hänen mainitsemansa kirjat ilmestyvät, minä lähetän ne hänelle: minä annoin ne jo puhtaaksikirjoitettaviksi. Älä unhota, kyyhkyseni, lisätä panillesi, että siellä minun tietääkseni saadaan hyviä kaloja, varsinkin sampia: lähettäköön niitä sopivan tilaisuuden sattuessa, sillä torilla ovat kalat huonoja ja kalliita. Anna sinä, Jahtuh, miehille ryyppy paloviinaa; sitokaa samalla filosofi, hän voi muuten karata."
"Katso pirua!" ajatteli filosofi: "vainusipas, senkin pitkäkoipinen elukka."
Hän laskeutui alas ja huomasi pihassa kuomurattaat, joita hän ensin luuli pyörillä varustetuksi viljariiheksi. Kuomu oli todellakin syvä kuin tiilen polttouuni. Ne olivat tavalliset krakovilaiset vankkurit, joissa puolisataa juutalaista ajaa tavaroineen päivineen kaupungista toiseen markkinoille. Häntä odotti kuusi tervettä, vahvaa, keski-ikäistä kasakkaa. Hienosta verasta tehdyt mekot osoittivat, että miehet olivat rikkaan henkilön palveluksessa; arvet kasvoissa todistivat, että he kunnialla olivat ottaneet osaa taisteluihin.
"Minkä tälle mahtaa? Minkä kerran täytyy tapahtua, sitä ei voi välttää!" ajatteli filosofi ja kääntyen kasakkain puoleen lausui kovalla äänellä: "Päivää, toverit!"
"Ole tervehditty, pani filosofi!" vastasivat muutamat miehistä.
"Tuohonko minun on istuttava teidän kanssanne? Upeat rattaat!" lisäsi hän, nousten vankkureihin. "Täällä voisi vaikka tanssia, ollappa vain soittajia."