"Niin, tilavat vaunut!" sanoi eräs kasakoista nousten ajajan paikalle. Hän oli sitonut rievun päähänsä, sillä hattunsa hän oli jo ehtinyt unhoittaa kapakkaan. Toiset viisi kasakkaa kömpivät vaunun perälle filosofin viereen ja asettuivat kaupungista ostettujen tavarasäkkien väliin.
"Olisipa huvittavaa tietää", lausui filosofi: "montako hevosta tarvittaisiin vetämään näitä vankkureita, jos ne lastattaisiin esim. suolaa tahi rautakiskoja täyteen?"
"Niin", arveli hevosia ajava kasakka hetkisen mietittyään: "kyllä siinä pitäisi olla koko joukko hevosia."
Tämän tyydyttävän vastauksen perästä, katsoi kasakka itsensä oikeutetuksi olemaan koko ajan ääneti.
Filosofin teki kovasti mieli saada lähempiä tietoja sotnikasta, mikä hän oli miehiään, kuulla hänen tyttärestään, joka niin omituisella tavalla oli tullut kotiinsa ja nyt makasi kuolemaisillaan ja jonka seikkailuun hänen oma seikkailunsa oli sidottu; hänen teki mieli kuulla, miten heidän kotonaan elettiin. Hän teki kysymyksiä kasakoille, mutta nämä näyttivät myöskin olevan filosofeja, sillä he olivat vaiti ja makasivat säkkien päällä piippujaan imeskellen.
Ainoastaan yksi kääntyi ajajan puoleen, antaen tälle lyhyen määräyksen:
"Muista, Overko, sinä vanha nahjus, herättää meidät, kun tulemme
Tshuhrailovin tiellä olevalle kapakalle. Herätä minut sekä toiset, jos
satumme nukkumaan."
Tämän jälkeen hän vaipui sikeään uneen. Määräys oli muuten tarpeeton, sillä tuskin olivat rattaat ehtineet mainitun kapakan kohdalle, kun kaikki yhteen ääneen huudahtivat: "Seis"! Ovekon hevoset olivat sitä paitsi jo niin tottuneet, että ne itsestään pysähtyivät jokaisen kapakan eteen.
Kuumasta heinäkuun päivästä huolimatta, nousivat kaikki rattailta ja astuivat matalaan, likaiseen huoneeseen. Juutalainen kapakoitsija hyökkäsi iloisin kasvoin vanhoja tuttujaan tervehtimään. Juutalainen toi pöytään muutamia sianmakkaroita ja poistui heti tämän talmudissa kielletyn hedelmän luota. Kaikki istuivat pöytään; savituoppi oli kunkin vieraan edessä. Filosofi Homan piti ottaa osaa yhteiseen juominkiin. Ja kun vähävenäläisellä on tapana saatuaan vähän päähänsä välttämättömästi ruveta joko suutelemaan tahi itkemään, niin kohta kuului huoneesta aikamoinen suutelunläiske. "No, Spirid, annappa kun suutelemme! — tuleppa tänne, Dorosh, minä syleilen sinua!"
Eräs kasakoista, vanhin ja harmaaviiksinen, alkoi käsi poskella haikeasti itkeä sitä, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän oli yksin maailmassa. Toinen oli suuri juttelija siveyskysymysten alalla. Hän lohdutti lakkaamatta itkevää toveriaan: "Älä itke; älä itke! mitä siinä on itkemistä?… Kyllä Jumala tekonsa tietää." Dorosh-niminen kasakka tuli hyvin uteliaaksi ja kääntyen filosofi Homaan lakkaamatta kyseli tältä: "Minä tahtoisin tietää, mitä teille seminaarissa opetetaan: sitäkö, mitä lukkari lukee kirkossa, vai jotakin muuta?"
"Älä kysele!" kielsi siveyssaarnaaja pitkäveteisesti: "opiskelkootpa vaikka mitä. Kyllä Jumala tietää, mikä on tarpeen. Hän tietää kaikki."