"Ei, kyllä minä tahdon kuulla", vastusti Dorosh: "mitä heidän kirjoihinsa on kirjoitettu; ehkä aivan toista kuin lukkarin kirjoissa:"
"Jumalani, Jumalani!" lausui kunnianarvoisa opettaja: "mitä varten se tuollaista puhuu? Se on Jumalan tahdosta niin asetettu. Ja minkä Jumala on antanut, sitä ei voida muuttaa."
"Minä tahdon tietää kaikki, mitä on kirjoitettu. Minä menen seminaariin, totta jumaliste, minä lähden. Mitä arvelet, enkö opi? — Kaikki opin, kaikki!"
"Oi, Jumalani, Jumalani!…" lausui lohduttaja ja painoi päänsä pöytää vasten, sillä hän ei enää voinut pitää sitä pystyssä. Toiset kasakat juttelivat herroista ja siitä, miksi kuu paistaa taivaalla.
Kun filosofi Homa huomasi toveriensa tilan päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja paeta. Hän alussa kääntyi harmaahiuksisen kasakan puoleen, joka murehti vanhempiaan: "Mitä sinä, setäseni, itket; minä itse olen orpo! Päästäkää minut vapaaksi! Mitä te minusta?"
"Laskekaamme hänet!" myöntyivät muutamat: "hänhän on orpo raukka; menköön minne haluaa."
"Oi Jumalani, Jumalani!" sanoi lohduttaja, kohottaen päätään: "laskekaa hänet, menköön kotiinsa!"
Kasakat jo tahtoivat itse viedä hänet ulos, kun tiedonhaluinen kasakka asettui vastaan: "Älkää koskeko häneen: minä tahdon puhella seminaarista hänen kanssansa; minä itse menen seminaariin…"
Paosta ei muutenkaan olisi taitanut tulla mitään, sillä kun filosofi yritti nousemaan pöydästä, niin tuntuivat hänen jalkansa aivan hervottomilta, oviakin näkyi ilmestyvän huoneeseen sellainen joukko, että tuskinpa hän olisi löytänyt oikeaa.
Vasta illan saavuttua muisti seurue, että oli lähdettävä matkaa jatkamaan. Noustuaan rattaille, ojentautuivat he pitkälleen ja kiiruhtaen hevosia pistivät lauluksi, jonka sanoja ja ajatusta tuskin kukaan voi ymmärtää. Ajaa kolisteltuaan suurimman osan yöstä, eksyen lakkaamatta vanhalta tutulta tieltä, laskeutuivat he vihdoin jyrkkää mäkeä laaksoon, jolloin filosofi huomasi sivulla säleaidan, matalia puita ja huoneiden kattoja niiden takana. Se oli sotnikan maatila. Oli jo kaukana puolesta yöstä, taivas oli pimeä, pikkutähtiä vilkkui siellä täällä taivaalla. Ei yhdestäkään huoneesta näkynyt tulta. He ajoivat pihaan koirain haukkuen seuratessa rattaita. Molemmin puolin pihaa näkyi olkikattoisia vajoja ja huoneita; eräs niistä vastapäätä porttia, oli toisia suurempi ja oli, kuten kävi selville, sotnikan asuinhuone. Rattaat pysähtyivät erään vajan eteen, ja matkalaiset läksivät maata. Filosofi halusi kumminkin ennen maata menoansa tarkastaa vähän ulkoapäin panin asuinrakennusta; mutta vaikka hän kuinka olisi siristänyt silmiänsä, ei hän nähnyt mitään selvästi: talo näytti hänestä karhulta; savupiipuista tuli rehtori. Filosofi viittasi kädellään ja läksi maata.