Kun hän heräsi, oli koko talo liikkeellä: panin tytär oli kuollut yöllä. Palvelijat juoksentelivat edes ja takaisin; muutamat vanhukset itkivät; utelias väkijoukko katseli aidan takaa kartanon pihalle jotakin nähdäkseen. Joutessaan alkoi filosofi tarkastella niitä paikkoja, joista ei yöllä saanut selvää. Panin talo oli matala, pienehkö rakennus, kuten Vähä-Venäjällä ennen aikaan oli tavallista; katto oli olkinen; pieni terävä ylös kohotettua silmää muistuttavalla pienellä akkunalla varustettu korkea rakennuksen otsikko oli maalattu sinisen ja keltasen väriseksi, paikoin näkyi punaisia puolikuita; se oli tammipylväiden varassa, jotka olivat puoliväliin ympyriäiset, mutta alapäästä kuusisärmäiset, yläpäässä siroja leikkauksia. Pitkin rakennuksen sivuja oli katos samallaisten tammipylväitten varassa. Korkea, yläpäästä pyramiidin muotoinen päärynäpuu viheriöitsi kartanon edessä. Keskellä pihaa oli muutamia aittoja kahdessa rivissä muodostaen leveän kaduntapaisen tien kartanoon. Aittojen takana, aivan portin vieressä oli kaksi kolmionmuotoista olkikattoista kellaria. Kummassakin kellarissa oli matala puinen ovi, johon oli kirjailtu paljon kuvioita. Toiseen oveen oli piirretty tynnyrin päällä istuva kasakka, joka piti ojennetussa kädessään tuoppia, jossa oli kirjoitus: "Juon pohjaan." Toiseen oveen oli maalattu pullo, pikari sekä ikäänkuin kaunistukseksi etujaloillaan seisova hevonen, soittotorvi ja päällekirjoitus: "Viini on kasakan huvitus." Erään vajan vintin akkunan takaa näkyi rumpu ja vaskitorvi. Portin pielessä oli kaksi tykkiä. Kaikki osoitti, että talon isäntä oli tottunut iloiseen elämään; juomalauluja kaikui talossa useasti. Portin takana oli kaksi tuulimyllyä. Kartanon takana oli puisto, puitten latvojen välitse näkyi huoneitten savupiippuja. Kylä sijaitsi laajalla, tasaisella vuoren rinteellä. Pohjoispuolella oli jyrkkä vuori, joka kohosi aivan pihan vierestä. Alhaalta katsoen se näytti vielä jyrkemmältä, sen harjalla näkyi siellä täällä aroruohoja, joitten paksut rungot näyttivät mustalta valkoista taivasta vasten; vuoren paljas savinen pinta herätti alakuloisuutta; sade oli uurtanut sen rinteen täyteen vakoja ja kuoppia. Sen jyrkällä äyräällä näkyi pari mökkiä; toisen mökin yläpuolella levisi tuuhea omenapuu. Tuulen irrottamat omenat vierivät panin kartanon pihaan. Vuorelta kulki tie pihan sivuitse kylään. Kun filosofi mittasi silmillään sen kauheaa jyrkkyyttä, niin päätti hän mielessään muistaessaan eilisen matkan, että joko panilla oli liian viisaat hevoset, tahi sitte kasakoilla liian lujat päät, koska he juovuspäissäänkin pääsivät ehyin nahkoin sellaisten rattaitten ja kuorman kanssa laskeutumaan vuorelta. Filosofi seisoi pihan korkeimmassa kohdassa ja kun hän kääntyi vastakkaiselle taholle, avautui hänen silmiensä eteen aivan toisellainen näky. Vuoren rinteellä oleva kylä loiveni laaksoon; silmän kantamaton niitty oli hänen edessään; niityn viheriä seinä kävi kauempana tummemmaksi ja kokonaisia sinisiä kyliä näkyi kaukana, vaikka välimatka oli yli kaksikymmentä virstaa. Niittyjen oikealla puolella oli vuoria ja tuskin huomattavana viiruna siinsi Dnjepr kaukana.
"Ah, ihana paikka!" lausui filosofi: "täälläpä kelpaisi elää, kalastaa Dnjeprista ja järvistä, metsästää verkoilla, tahi ammuskella trappeja ja kaniineja. Näillä niityillä pitäisi muuten olla runsaasti lintuja. Hedelmiä voisi kuivata ja myydä kaupunkiin, tahi mikä olisi edullisempaa, keittää niistä viinaa, sillä hedelmistä keitetty paloviina vetää vertoja mille puhdistetulle viinalle tahansa. Niin, tätä kannattaa ajatella, kunhan vain pääsisi täältä pujahtamaan pois."
Hän pani merkille pienen tien säle-aidan takana; pitkä aroheinä peitti sen kokonaan; koneellisesti hän laski jalkansa tielle, ajatellen ensin kävellä hiljakseen, sitte pujahtaa salavihkaa mökkien välitse niitylle, kun hän äkkiä tunsi olallaan jokseenkin kovakouraisen käden.
Hänen takanansa seisoi samainen vanha kasakka, joka eilen niin haikeasti suri isänsä ja äitinsä kuolemaa ja omaa yksinäisyyttänsä.
"Turhaan sinä, pani filosofi, pakoa mietit!" hän lausui: "ei tämä ole sellainen laitos, josta voisi paeta; niin, ja tietkin ovat huonot jalankulkijalle; lähde mieluummin panin luoksi; hän odottaa sinua huoneessaan."
"Lähtekäämme! Kernaasti minun puolestani", lausui filosofi ja läksi kävelemään kasakan perässä. Sotnikka, vanha, harmaaviiksinen mies, synkän murheen piirre kasvoilla istui huoneessaan pöydän ääressä pää käsien varassa. Hän oli viidenkymmenen korvilla, mutta alakuloiset, kuihtuneet kasvot osoittivat, että hänen sielunsa oli murtunut ja että entinen iloisuus ja pauhaava elämä olivat ainaiseksi kadonneet. Kun Homa vanhan kasakan seurassa astui sisään, otti hän toisen kätensä poskeltaan, ja tuskin huomattavasti nyökäytti päätään vastaukseksi heidän syvään kumarrukseensa.
Homa ja kasakka pysähtyivät kunnioittavasti ovelle.
"Kuka olet ja mistä, mikä arvosi, hyvä ihminen?" lausui sotnikka ei juuri ystävällisesti, mutta ei myöskään tylysti.
"Olen seminaarilainen, filosofi Homa Brut…"
"Kuka oli isäsi?"