Filosofi hyppäsi jaloilleen aikoen paeta; mutta vanhus asettui ovelle, kiinnitti häneen kiiluvat silmänsä ja uudelleen alkoi lähetä häntä.
Filosofi tahtoi hänet torjua luotaan käsillään, mutta hän huomasi ihmeekseen, ettei hän voinut kohottaa käsiänsä eikä liikuttaa jalkojaan; ja kauhukseen hän lisäksi huomasi, ettei ääni päässyt hänen kurkustaan: huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Hän kuuli vain sydämensä lyövän; hän näki muorin lähestyvän itseään, tarttuvan hänen käsiinsä, painavan hänen päätänsä ja hyppäävän sitte kissan nopeudella hänen selkäänsä, ja lyövän häntä luudalla. Hän hyppeli kuin ratsuhevonen, kantaen muoria selässään. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että filosofi tuskin ehti tointua ja tarttua molemmin käsin polviinsa pidättääkseen jalat liikkumasta, mutta ne hänen suureksi hämmästyksekseen kohosivat maasta vastoin hänen tahtoaan ja ravasivat nopeammin tsherkessiläistä juoksijaa. He sivuuttivat talon, tulivat tasangolle, sivulla näkyi sysimusta metsä. Vasta silloin hän sanoi itsekseen: "Ahaa, se on noita!"
Kuun sirppi kumotti taivaalla. Arka puoliyön kuutamo läpinäkyvänä verhona laskeutui maahan. Metsä, niitty, taivas, laakso — kaikki näytti nukkuvan avoimin silmin; ei tuulen henkäystäkään miltään puolen; viileässä yössä oli jotakin kostean lämpöistä; puitten ja pensaitten varjot pyrstötähtien tavoin laskeutuivat tasangolle: tällainen oli yö, kun filosofi Homa Brut laukkasi käsittämätön ratsastaja selässä. Hän tunsi jonkunlaisen uuvuttavan, vastenmielisen ja samalla suloisen tunteen valtaavan sydämensä. Hän painoi päänsä alas ja oli näkevinänsä, että ruoho, joka oli melkein hänen jalkainsa alla, kasvoi syvällä ja kaukana ja että sen yläpuolella oli läpikuultava vesi kuten vuorilähteessä ja ruohikko näytti valkoisen, läpikuultavan meren pohjalta; ainakin hän näki itsensä ja taakkansa heijastavan siihen. Hän huomasi siinä auringon paistavan kuun sijasta. Hän kuuli sinisten kellokukkien, päät alastaipuneina kahisevan, hän näki vedenneidon uivan ruohikosta näkyviin; sen loistava, värähtelevä ruumis pilkisti vedestä. Vedenneito kääntyi häntä kohden — ja katso, sen kasvot kirkkaine, säteilevine, terävine silmineen tunkivat hänen sieluunsa; ne olivat jo aivan lähellä häntä, koskettamaisillaan hänen poskiansa, mutta sitte neito päästi heleän naurun ja loittoni; nyt se kääntyi selälleen — ja sen pilvinen povi, himmeä kuin kiillottamaton porsliini, valaisi auringossa valkoista, joustavan hempeää ruumista. Pienet vesipisarat varisivat lasihelminä vedenneidon povelle. Neito värisi koko ruumiiltaan ja nauroi vedessä…
Näkikö hän tämän, vai eikö? Oliko hän valveilla, vai uneksiko hän? Entä tuolla? Tuuli vai soittoako? Se heläjää, kilisee ja ulvoo ja lähestyy, ja tunkee sieluun vastustamattomana…
"Mitä tämä on?" ajatteli Homa Brut katsellen alas ja kiitäen täyttä lentoa. Hiki valui virtanaan pitkin ruumista. Hänestä tuntui hyvin suloiselta, hän tunsi raukaisevaa, kauhean uuvuttavaa nautintoa. Hänestä tuntui usein kuin hänen sydämensä olisi lakannut tykkimästä ja kauhulla hän tapasi sitä kädellään. Perin väsyneenä ja hämmästyneenä alkoi hän muistella ennen oppimiansa rukouksia. Hän luki kaikki rukoukset henkiä vastaan, ja äkkiä tunsi virkistyvänsä; hän tunsi askeleensa käyvän hitaammiksi, laiskemmiksi; noita tuntui pitävän heikommin hänestä kiinni, sankka ruoho kosketti hänen jalkoihinsa eikä hän enää huomannut siinä mitään tavatonta. Kirkas kuun sirppi kumotti taivaalla.
"Hyvä!" ajatteli filosofi Homa Brut ja alkoi melkein ääneen lukea rukouksia henkiä vastaan. Vihdoin hän nuolen nopeudella ponnahti vanhuksen alta ja hyppäsi vuorostaan tämän selkään. Vanhus juoksi tihein askelin niin nopeasti, että ratsastajan oli vaikea hengittää. Maa vilahteli vain hänen allansa; oli kirkasta kuun valossa; laaksot olivat tasaisia, mutta nopean kulun vuoksi ei hän voinut tarkasti esineitä erottaa. Hän sieppasi tiellä olevan kepin ja alkoi sillä voimiensa takaa mätkiä vanhusta. Tämä parkui hirmuisesti, ensin vihaisesti, uhkaavasti, sitten heikommin, miellyttävämmin, puhtaammin ja vihdoin aivan hiljaan, tuskin kuuluvasti. Se tuntui vienolta hopeakellon kilinältä ja koski hänen sieluunsa; tahtomattaan leimahti hänessä ajatus: onko se todellakin vanhus? "Ah, minä en voi enää!" lausui ratsu voimattomana ja vaipui maahan.
Filosofi nousi ja katsoi häntä silmiin (alkoi sarastaa, Kijevin kirkkojen kultakupolit loistivat kaukaa): hänen edessään makasi kaunotar, upea hiuspalmikko hajallaan harteilla, silmäripset pitkät kuin jouhet. Tunnottomana hän levitti valkoiset, paljaat käsivartensa ja voihkien kohotti kyynelten täyttämät silmänsä.
Homa vapisi kuin haavan lehti tuulessa; sääli, omituinen levottomuus, arkuus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, valtasi hänet. Hän läksi juoksemaan pakoon täyttä karkua. Hänen sydämensä löi levottomasti eikä hän mitenkään voinut selittää itselleen sitä omituista uutta tunnetta, joka oli hänet vallannut. Hän ei enää tahtonut mennä taloon, vaan kiiruhti Kijeviin, ajatellen koko matkan käsittämätöntä seikkailuaan.
Seminaarilaisia oli vähän kaupungissa: kaikki olivat hajonneet koteihinsa, tahi menneet kotiopettajiksi tahi yksinkertaisesti lähteneet kiertelemään maaseudulle, sillä vähävenäläisissä maakylissä saa syödä kaikkinaisia herkkuja vatsansa täyteen tarvitsematta maksaa mitään. Seminaari oli aivan tyhjä, ja vaikka filosofi etsi joka nurkan, ei hän löytänyt palaakaan silavaa tahi muuta suuhun pantavaa.
Filosofi keksi kumminkin kohta keinon surunsa parantamiseksi: hän kulki pari kolme kertaa hiljaa vihellellen kauppatorin halki, vaihtoi silmäyksiä aivan torin päässä erään nuoren keltapäähineisen lesken kanssa, joka kaupitteli nauhoja, pyssyn haulia y.m. rihkamaa, ja sai jo samana päivänä vatsansa täyteen vehnäpiirakkoja, kananpaistia y.m. hyvää, niin että oli mahdotonta luetellakaan, mitä kaikkea oli hänen edessään pöydällä pienoisessa kirsikkapuutarhan ympäröimässä tupasessa. Samana iltana nähtiin filosofi kapakassa: hän lojui penkillä, polttaen piippuaan ja kaikkien nähden heitti kultarahan juutalaisen kapakoitsijan eteen. Hänen edessään oli tuoppi. Hän katseli kapakkavieraita välinpitämättömin, tyytyväisin silmin eikä enää lainkaan ajatellut omituista seikkailuaan.