"Jos hän olisi elänyt minuutinkaan kauemmin, niin varmasti olisin saanut tietää kaikki", lausui sotnikka murheellisesti. "Älä anna kenenkään lukea rukouksia, vaan lähetä heti, isä-kulta, noutamaan seminaarilainen Homa Brut Kijevin seminaarista; rukoilkoon hän kolme yötä minun syntisen sieluni puolesta. Hän tietää!… Mitä hän tietää, sitä en saanut kuulla: hän, armas kyyhkyseni, kykeni lausumaan vain nämä sanat, ja kuoli. Sinut, hyvä ihminen, tunnetaan varmaankin pyhästä elämästäsi ja hyvistä teoistasi, ja ehkäpä hän oli kuullut maineestasi."
"Kuka? Minä?" lausui seminaarilainen, perääntyen hämmästyksestä.
"Minäkö vietän pyhää elämää?" hän jatkoi katsoen sotnikkaa suoraan silmiin. "Jumala kanssanne, pani! Mitä te puhutte! Minähän olen käynyt vehnäsenkauppiattaren luona itse kiirastorstaita vasten, vaikka sopimatontahan siitä on puhua."
"No, olkoon… hänellä on tietenkin ollut syynsä, kun valitsi sinut.
Sinun on tänä päivänä alettava toimesi."
"Minä sanoisin tähän, teidän armonne… tietystihän joka ihminen, joka taitaa pyhää raamattua, voi suhteellisesti… mutta kyllä olisi säädyllisempää kutsua diakoni, tahi ainakin kirkonpalvelija. Nehän ovat ymmärtävää väkeä, ja tietävät, miten kaikki on tehtävä; minä sitä vastoin… Eihän minulla ole ääntäkään, ja itse sitte, piru ties, mikä lienenkään. Enhän ole edes minkään näköinen."
"Kuinka vaan tahdot; minä puolestani täytän tarkasti sen, minkä tyttäreni on määrännyt, vähääkään säälimättä. Ja kun sinä tästä päivästä alkaen olet kolme yötä lukenut tyttärelleni rukouksia, niin sitte palkitsen sinut; jollet tottele, niin… en piruakaan kehoita suututtamaan minua."
Sotnikka lausui viimeiset sanat niin varmasti, että filosofi täydellisesti käsitti niiden merkityksen.
"Tule kanssani", lausui sotnikka.
He menivät eteiseen. Sotnikka avasi oven toiseen huoneeseen, joka oli vastapäätä ensimäistä. Filosofi pysähtyi hetkeksi eteiseen niistääkseen nenänsä ja kauhun tuntein astui sitte kynnyksen yli.
Lattia oli peitetty punaisella nankinikankaalla ylt'yleensä. Nurkassa pyhimysten kuvien alla lepäsi ruumis korkealla pöydällä. Sitä peitti sininen samettipeite, joka oli kultahetuloilla ja töyhtöillä koristettu. Pitkät, heisipuun lehdillä verhotut vahakynttilät paloivat ruumiin jalka- ja pääpuolessa, levittäen himmeää päivän paisteeseen häviävää valoa. Lohduttamaton isä peitti filosofilta kuolleen kasvot istuessaan ruumiin edessä selkä oveen päin. Filosofia hämmästytti sanat, jotka hän kuuli isän lausuvan: