"Minä en sure sitä, armahin tyttäreni, että sinä nuoruuden parhaassa iässä suruksi ja murheeksi minulle jätit maan; minä suren sitä, kyyhkyseni, että minä en tiedä sitä julmaa vihollistani, joka sinulle surman tuotti. Jos minä tuntisin henkilön, joka saattoi edes ajatella loukata sinua, tahi joka olisi sanonut jotakin pahaa sinusta, niin hän, kautta Jumalan, ei näkisi enää lapsiansa, jos hän olisi yhtä vanha kuin minä, ei isäänsä eikä äitiänsä, jos hän olisi vielä nuorukainen, ja hänen ruumiinsa heitettäisiin lintujen ja aron petojen raadeltavaksi. Mutta voi minua, joka saan loppu-ikäni elää ilman lohdutusta, kuivaten vanhoista silmistäni vuotavat kyyneleet, silloin kun minun vihamieheni riemuitsee ja sydämessään nauraa raihnaiselle vanhukselle."
Hän pysähtyi, sillä hänen haikea surunsa pulpahti esiin virtavana kyyneltulvana.
Filosofia liikutti vanhuksen vilpitön, lohduttamaton murhe; hän yskäsi ääntänsä selvittääkseen.
Sotnikka kääntyi ja osoitti hänelle paikan ruumiin pääpuolessa.
"Kolme yötä tulen jotenkin toimeen", ajatteli filosofi: "ja sotnikka täyttää sitte molemmat taskuni dukaateilla."
Hän lähestyi, ja rykäistyään vielä kerran alkoi lukea kääntämättä huomiotaan sivulle ja uskaltamatta katsoa kuolleen kasvoihin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hän huomasi sotnikan poistuneen. Hitaasti käänsi hän päätään katsahtaakseen kuolleeseen, ja…
Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi: hänen edessään lepäsi kaunotar, jollaista tuskin koskaan tapaa tässä matoisessa maailmassa. Näytti siltä kuin ei vielä koskaan ennen olisi kasvojen piirteet olleet niin selvät ja samalla niin sopusuhtaisen kauniit. Hän makasi aivan kuin elävä; ihana otsa, hempeä, kuten lumi, kuten hopea, näytti ajattelevan; ohuet, tasaiset kulmakarvat — yö keskellä aurinkoista päivää — kohosivat ylpeinä suljettujen silmien yllä, ja silmäripset, jotka jouhina valahtivat poskille, hehkuivat salaisten toiveitten lämmöstä; huulet olivat kuin rubinit, valmiina puhkeamaan autuaalliseen hymyyn, raikkaan iloiseen nauruun… Mutta samoissa piirteissä hän näki jotakin kaameanläpikuultavaa. Hän tunsi, että hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ikäänkuin keskellä korkeinta iloa joku olisi hautajaisvirttä alkanut laulaa. Äkkiä tuntui jotakin kauhean tuttavaa hänen kasvoissaan. "Noita!" kirkasi hän oudolla äänellä, loi silmänsä sivulle, muuttui kalpeaksi kasvoiltaan ja alkoi lukea rukouksiaan. Se oli sama noita, jonka hän oli surmannut.
Auringon laskiessa vietiin ruumis kirkkoon. Filosofi kannatti arkkua toisella olkapäällään ja tunsi siinä jotakin kylmää kuin jää. Sotnikka kulki edellä. Puinen, mustunut, kupolikattoinen kirkko seisoi alakuloisena aivan kylän laidassa. Huomasi selvästi, ettei siinä kaukaan aikaan oltu jumalanpalvelusta toimitettu. Kynttilöitä paloi melkein jokaisen pyhimyksen kuvan edessä.
Arkku asetettiin keskelle kirkkoa, vastapäätä alttaria. Vanha sotnikka suuteli vielä kerran ruumista, kumarsi maahan ja poistuessaan kantajain kanssa kirkosta, antoi määräyksen ravita filosofi kylläiseksi ja viedä hänet sitte kirkkoon. Kun ruumiin kantajat saapuivat keittiöön, asettivat he kätensä uunia vasten, mikä vähävenäläisillä on yleisenä tapana kun ovat nähneet kuolleen. Nälkä, jota filosofi alkoi tuntea, pakotti hänet hetkeksi unhoittamaan kuolleen. Palvelusväki alkoi vähitellen kokoontua keittiöön. Sotnikan talon keittiö muistutti klubia, jonne kaikki kokoontuivat, yksinpä koiratkin, jotka häntäänsä heiluttaen saapuivat sen ovelle ruokaa saamaan. Jos kuka lähetettiin jonnekin asialle, niin hän aina ensiksi saapui keittiöön levähtämään hetkeksi penkillä ja polttamaan piipullisen tupakkaa. Kaikki talossa asuvat poikamiehet, jotka koreilivat kasakanmekoissa, loikoilivat melkein koko päivän pitkällä penkillä, sen alla, uunilla ja yleensä kaikkialla, missä sopiva makuusija löytyi, minkä ohessa jokainen aina unhoitti sinne jotakin, hattunsa, ruoskansa, tahi jonkun muun esineen. Mutta kaikkein suurin kokous oli illallisen aikana, jolloin sinne saapui hevospaimen ja karjanpaimen, joista edellinen oli ehtinyt viedä hevoset aitaukseen ja jälkimäinen tuoda karjan lypsylle sekä yleensä kaikki, joita päivällä ei voinut tavata. Ja illallispöydässä sitä juteltiin, puhuttiin kaikista asioista: kuka kertoi teettäneensä uudet housut, kuka ilmoitti nähneensä suden, kuka taas jutteli siitä, mitä maan sisässä oli. Kertojia oli paljon, joista muuten vähävenäläisten keskuudessa ei olekaan puutetta.
Filosofi istuutui toisten joukkoon suureen piiriin pihalle keittiön rappujen eteen. Kohta ilmestyi joku ämmä punainen päähine päässä keittiön ovelle kantaen molemmissa käsissään kuumaa lihakokkarevatia ja asettaen sen sitte piirin keskelle. Kukin otti taskustansa oman puulusikkansa; toiset puutikun lusikan puutteessa. Heti kun suu alkoi liikkua vähän hitaammin ja pahin nälkä oli saatu tyydytetyksi, alkoivat useat illastajista puhella. Oli luonnollista, että keskustelu kääntyi kuolleeseen.