"Onko totta", lausui eräs nuori lammaspaimen, joka vyöhönsä oli ommellut niin paljon nappeja ja vaskilevyjä, että mies näytti oikealta sekatavarakaupalta: "onko totta, että neiti piti tuttavuutta pahojen henkien kanssa."
"Kuka? Neiti?" lausui Dorosh, jonka meidän filosofimme jo entuudestaan tunsi: "niin, hän oli oikea noita! Minä vannon, että hän oli noita!"
"Herkeä jo, Dorosh", sanoi toinen, joka matkalla halusi niin mielellään lausua lohdutuksen sanoja: "eihän se ole meidän asiamme; olkoon Jumala hänen kanssansa! Ei siitä ole mitään puhumista." — Mutta Doroshin ei lainkaan haluttanut vaieta; hän oli juuri vähää ennen käynyt isännöitsijän kanssa kellarissa jollakin tärkeällä asialla ja kumarruttuaan pari kolme kertaa paria kolmea tynnöriä kohti, tuli vallan iloisena takaisin, puhua laverrellen taukoamatta.
"Mitä sinä tahdot? Ettäkö minä vaikenisin?" lausui hän: "ajoihan hän minulla itsellänikin! Totta jumaliste, ajoi kuin ajoi!"
"Mitä arvelet, setäseni?" kysyi nuori napikas lammaspaimen: "voipiko noitaa tuntea joistakin merkeistä?"
"Ei, sitä on aivan mahdotonta tuntea; vaikka koko psaltarin lukisit, niin sittenkään et tuntisi."
"Kyllä voipi, Dorosh, älä nyt joutavia puhu", lausui entinen lohduttaja: "eihän Jumala ole turhanpäiten antanut kullekin omaa merkkiänsä: tieteitä tutkineet ihmiset sanovat, että noidalla on pieni häntä."
"Jokainen vanha ämmä on noita", lausui harmaapäinen kasakka.
"No, kyllä tekin olette hyviä!", tarttui ruuantuoja muori puheeseen, täyttäen samalla tyhjentyneen maljakon: "lihavia metsäsikoja olette kaikki tyyni!"
Vanha kasakka, jonka oikea nimi oli Javtuh, mutta jota kutsuttiin Kovtun, hymähti tyytyväisyydestä huomatessaan, että hänen sanansa olivat sattuneet vanhaan vaimoon, mutta karjanpaimen päästi sellaisen naurun mölinän, että luuli aivan kuin kaksi härkää olisi yhtä-aikaa ruvennut mylvimään.