Tämän kertomuksen jälkeen katsahti Dorosh itsetyytyväisenä ympärilleen, painoi peukalonsa piipun pesään valmistaakseen tupakalle sijaa. Noitajuttuja riitti loppumattomiin. Jokainen kiiruhti vuorostaan jotakin kertomaan. Toisia se oli lähestynyt heinärukona aivan mökin oven eteen; toisilta varastanut lakin tai piipun; monelta kylän tytöltä leikannut palmikon; toisilta taas imenyt muutamia tuoppeja verta.
Vihdoin huomattiin, että oli juteltu liika kauan, sillä ulkona oli jo synkkä yö. Kaikki alkoivat hajaantua makuulle, mikä keittiöön, mikä vajoihin, mikä minnekin.
"No, pani Homa; jo on meidänkin aika lähteä vainajan luo", lausui vanha kasakka kääntyen filosofiin, ja kaikki neljä, Spirid ja Dorosh mukana, läksivät kirkkoon, sivaltaen ruoskilla koiria, jotka suurissa joukoissa haukkuivat heitä.
Vaikka filosofi oli ehtinyt vahvistaa itseänsä aimo tuopillisella paloviinaa, tunsi hän kumminkin arkuutta heidän lähestyessään kirkkoa. Hänen kuulemansa kertomukset ja omituiset jutut vaikuttivat vielä enemmän hänen mielikuvitukseensa. Säleaidan ja puitten takana oli valoisampaa, seutu tuli alastomammaksi. Vihdoin saavuttiin pieneen kirkkopihaan, jonka takana ei näkynyt ainoatakaan puuta, vaan ainoastaan tyhjä pelto ja kauempana yön pimeyden peittämä niitty. Kolme kasakkaa ja Homa nousivat jyrkkiä rappuja kirkkoon. Kasakat jättivät filosofin sinne, ja, toivotettuaan hänelle onnea velvollisuutensa suorittamisessa, sulkivat oven, kuten sotnikka oli käskenyt.
Filosofi jäi yksin. Hän haukotteli ensin, sitte venytteli, sylkäsi molempiin käsiinsä ja katsahti vihdoin ympärilleen. Musta arkku oli keskellä kirkkoa; vahakynttilät tuikkivat tummien pyhimysten kuvien edessä: niiden valo valaisi ainoastaan ikonostaasin [kuva-aitaus, joka erottaa alttarin muusta kirkosta] ja hämärästi kirkon keskustaa; synkkä pimeys peitti kaukaiset nurkat. Korkea vanhanaikuinen ikonostaasi näytti hyvin vanhalta; sen kultaleikkaukset kiilsivät vain paikottain, kultaus oli paikoin hävinnyt, paikoin tummennut; tummat pyhimysten kasvot silmäilivät synkkinä. Filosofi katseli vielä kerran ympärilleen. "No?" sanoi hän: "mitäpä tässä pelkäämistä? Ihmisiä tänne ei tule, ja kuolleita sekä toisen maailman tulokkaita vastaan on minulla sellaisia rukouksia, että jos minä vain ne luen, niin eivät ne sormellaankaan uskalla minua koskea. Ei hätää!" toisti hän heilauttaen kättään: "ryhtykäämme lukemaan", lähestyessään kliirosia [lukkarin ja laulajain paikka kirkossa] hän huomasi muutamia kynttelikääröjä. "Hyvä", ajatteli filosofi: "täytyy valaista koko kirkko, että tulee yhtä valoisa kuin päivällä. Ikävä vain, ettei herran huoneessa voi vetäistä piipullista sauhuja!" Ja hän alkoi asettaa vahakynttilöitä kaikkiin korniseihin, pulpetteihin ja pyhimysten kuvien eteen, vähääkään säälimättä. Kirkko oli kohta valoisa. Ylhäällä vain näytti pimeys tulevan synkemmäksi ja synkät pyhimysten kuvat katselivat juroina vanhoista veistokehyksistä, joissa kultaus vain paikoin välkkyi. Hän meni arkun luo, arasti katsahti kuolleen kasvoihin — eikä voinut olla räpäyttämättä silmiänsä: ne olivat pelottavat, mutta samalla säteilevän kauniit!
Hän kääntyi, tahtoen poistua; mutta omituinen uteliaisuus, omituinen vastustamaton tunne, joka ei jätä ihmistä varsinkaan kauhun aikana, pakotti hänet uudelleen katsahtamaan ruumiiseen ja tunnettuaan itsessään samallaisen puistatuksen kuin ensimäisellä kerralla, katsahti siihen vieläkin kerran. Todellakin tuntui kuolleen terävä kauneus kaamealta. Ehkäpä kuollut ei olisi iskenyt häneen sellaista pelottavaa kauhua, jos se olisi ollut rumempi. Mutta sen kasvojen piirteissä ei ollut mitään raukeaa, sameaa, kuollutta; ne olivat elävät, ja filosofista tuntui, että kuollut katseli häntä suljetuin silmin. Hänestä myöskin tuntui ikäänkuin kuolleen oikean silmäripsen alta olisi kyynel valahtanut, ja kun se pysähtyi poskelle, hän huomasi selvästi, että se olikin veripisara.
Hän kiiruhti kliirosille, avasi kirjan ja alkoi lukea siitä kovalla äänellä saadakseen rohkeutensa takaisin. Hänen äänensä näytti hämmästyttävän kirkon puuseiniä, jotka pitkään aikaan eivät olleet mitään ääntä kuulleet; hän luki kolealla bassoäänellä kuoleman hiljaisuudessa, ääni tuntui jonkunverran raa'alta lukijasta itsestäänkin. "Mitä tässä tarvitsee peljätä?" ajatteli hän sillä välin itsekseen: "arkustaan hän ei nouse, sillä pelkäähän hän Jumalan sanaa. Maatkoon! Ja mikä kasakka minä olisin, jos pelkäisin? Join vähän liiaksi — siitä pelko. Nuuskaanpa tupakkaa. Ah, kuinka hyvää, oivallista, makeaa tupakkaa!" Mutta päästyään rukouksen loppuun, loi hän kumminkin syrjäsilmäyksen arkkuun, sillä vastustamaton tunne tuntui hänelle kuiskaavan: "Nyt, nyt se nousee! Kohoaa ja katselee arkusta!"
Mutta kuoleman hiljaisuus oli edelleen kirkossa; arkku ei liikkunut, vahakynttilöistä tulvi runsaasti valoa. Kaamea on valaistu kirkko yöllä, kun ruumis on kirkossa eikä ainoatakaan elävää ihmistä!
Korottaen ääntään hän alkoi laulaa muistamiansa lauluja, tahtoen lopunkin pelon karkoittaa itsestään, mutta joka hetki kääntyi hänen silmänsä arkkuun ikäänkuin kysyen: "entä, jos nousee?"
Mutta arkku ei liikahtanut. Kuuluisi edes joku ääni, olisi edes joku elävä olento, vaikka sirkka jossakin raossa. Kuului vain heikon heikko palavan kynttilän rätinä tahi ohut ääni lattialle putoavasta vahatipasta.