Mutta tällä välin oli jo tullut yö. Oli aika pimeä. Pienet ukkospilvet lisäsivät pimeyttä, eikä tähdistä ja kuusta näyttänyt olevan toiveita. Seminaarilaiset huomasivat eksyneensä alkuperäiseltä tieltä ja kulkeneensa pitkän aikaa toista tietä.
Filosofi tunnusteli maaperää kaikilta puolin ja sanoi sitte katkonaisesti: "Mutta missä tie?"
Teologi oli vaiti, mietti hetkisen ja virkkoi: "Niin, yö on pimeä."
Retori käveli sivulle ja koetti ryömien etsiä tietä, mutta hän löysi vain ketun pesiä. Ympärillä oli aro, ja näytti kuin siellä ei olisi koskaan ajettu.
Matkailijat ponnistelivat vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta kaikkialla oli sama erämaa. Filosofi koetti huutaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hetken perästä kuului heikkoa ähkymistä, mikä suuresti muistutti suden ulvontaa.
"Ka! mitä meidän on tekeminen?" sanoi filosofi.
"Ei muuta kuin jäädä kedolle yöksi", arveli teologi, sytyttäen piippunsa. Filosofi ei voinut suostua siihen: hänen tapanansa oli aina piilottaa yöksi puolipuutainen leivänkannikka ja nelisen naulaa silavaa, ja tällä kertaa tuntui vatsassa niin tavattoman yksinäiseltä. Iloisesta luonteestaan huolimatta hän sitäpaitsi jonkun verran pelkäsi susia.
"Ei, Haljava, se ei käy päinsä", hän lausui: "Koiran tavoin laskeutua levolle vahvistamatta itseään millään? Koettakaammepa vielä: ehkäpä pääsemme johonkin asuntoon ja onnistumme saamaan edes pikarillisen paloviinaa yöksi."
Kuullessaan sanan "paloviina" sylkäsi teologi sivulleen ja virkkoi:
"Voihan sitä jäädä tännekin."
He läksivät liikkeelle ja suureksi ilokseen kuulivat hetkisen perästä koiran haukkuvan. Otettuaan selvän, mistä haukkuminen kuului, alkoivat he paljon reippaammin painaltaa ääntä kohti. Jonkun matkaa kuljettua, nähtiin tuli.