— "Eihän!"
— "Totisesti. Joka vuosihan niitä minulta karkaa. Talonpojat näet ovat käyneet kovin ahneiksi, joutessaan ovat tottuneet ajamaan nahkahansa aika lailla, mutta minulla tuskin on ruokaa itsellänikään… Minä möisin ne jos kuinka vähään. Puhukaapas tuttavallenne, jos edes kymmenkunnankin perille pääsee, niin onhan se kaunis summa. Maaorjainhan hinta on viisisataa ruplaa sielulta".
— "Ei maar tätä anneta tuttavan haistaakaan", virkkoi Tshitshikow itseksensä ja ilmoitti sitten, ett'ei semmoista tuttavaa löydä mistään, kulungitkin jo nousevat paljoa suuremmiksi; sillä kun virastojen kynsiin joutuu, niin leikkaa vaikka liepeet nutustasi ja mene kauemmas; vaan jos hän nyt todellakin on tuommoisessa ahdingossa, niin on hän, Tshitshikow, sulasta osan-otosta valmis antamaan … mutta sehän on niin vähän, ett'ei tätä viitsi puhuakaan.
— "Mitäs maksaisitte?" kysäsi Pljushkin elähtäen; hänen kätensä alkoivat vavista.
— "Minä maksaisin viisikolmatta kopekkaa sielulta".
— "Ostatteko puhtaalla rahalla?"
— "Rahat lautaan".
— "No niin, mutta antakaa toki minulle köyhälle, vaivaiselle, edes neljäkymmentä kopekkaa".
— "Hyvä ystävä!" sanoi Tshitshikow. "Olisin valmis maksamaan en ainoastaan neljäkymmentä kopekkaa, vaan viisi sataa ruplaakin, sillä näenhän minä, että kunnon vanhus kärsii puutetta oman hyvän sydämmensä tähden!"
— "Niin juuri, juuri niin!" sanoi Pljushkin painaen päänsä alas ja murheellisesti sitä pyörittäen. "Kaikki hyvän sydämmeni tähden".