— "No näettehän! Heti kohta käsitin teidän luonteenne. Ja miksipä en maksaisi minä viittä sataa ruplaa sielulta … mutta ei ole. Viisi kopekkaa lisään kuin lisäänkin, niin että kukin sielu nousee kolmeenkymmeneen kopekkaan".
— "No kaksi kopekkaa teidän pitää lisätä vielä vaikka mikä olisi".
— "No lisätään kaksi kopekkaa, olkoon menneeksi. Kuinka monta teillä on karkuria? Muistaakseni sanoitte äsken seitsemänkymmentä".
— "Ei, kyllä niitä tulee kahdeksattakin kymmentä kahdeksan kappaletta".
— "Seitsemänkymmentä kahdeksan, seitsemänkymmentä kahdeksan sielua ja kolmekymmentä kaksi kopekkaa sielulta…" sankarimme ajatteli sekunnin aikaa, ei enempää, ja sanoi sitten: "yhteensä siis neljäkolmatta ruplaa yhdeksänkymmentä kuusi kopekkaa". Hän oli taitava lasku-opissa.
Hän pani samassa Pljushkin'in kirjoittamaan kuitin ja maksoi hänelle rahat, jotka tämä otti vastaan molempiin käsiinsä ja kantoi ne piironkiin niin ylen varovasti, kuin olisivat ne olleet jotakin nestettä, mitä hän joka silmänräpäys pelkäsi läikyttävänsä. Tultuansa piirongin luokse, laski hän ne vielä kerran ja pani, varovasti kuin ennenkin, yhteen laatikkoon, jossa ne varmaankin saavat olla siihen asti kunnes isä Karpus ja isä Polykarpus, kaksi pappia hänen kylässänsä, hautaavat hänet itsensä, jolloin sanomattomasti riemastuvat vävy ja tytär ja kukaties sukulaiseksi hierautunut kaptenikin. Pantuansa rahat piiloon, kävi Pljushkin nojatuoliin eikä sitten enää näkynyt osaavan keksiä mitään puheen ainetta.
— "No, jokos te aiotte lähteä?" kysäsi hän, huomattuaan vieraansa liikahtavan hieman. (Tshitshikow'in liikahduksella oli vaan tarkoituksena saada nenäliina taskusta.)
Tämä kysymys muistutti hänelle, ett'ei tässä todellakaan ole syytä viipyä.
— "Niin, kyllä minun täytyy lähteä", sanoi hän, ottaen hattunsa.
— "Entäs teetä?"