— "Juodaan sitä toisen kerran jolloin kulloin".
— "No mutta käskinhän minä panna samovarin. Suoraan sanoen, en minä ole juuri halukas teehen: kallista juomaa muutoinkin, ja sokerikin on vielä käynyt armottoman kalliiksi. Proshka! Ei ole tarvis samovaria! Vie korppu takaisin Mauralle, kuuletkos! Pankoon missä oli; taikka maltas, annas tänne, vien mä sen perästä itsekin. Hyvästi, hyvästi vaan, suokoon teille Jumala onnea ja lykkyä! Antakaahan sitten kirje presidentille. Niin, lukekoon sen, me ollaan vanhoja tuttuja. Niin, niin yhden kaukalon porsaita ollaan".
Sen jälkeen tämä kummallinen ilmiö, tämä koukistunut ukon rahjus saattoi hänet tielle ja käski sitten panna portin heti lukkoon. Sitten kävi hän aitoillansa, katsomassa olivatko vartijat paikoillaan, joita seisoi joka nurkassa, lyödä kumautellen malmisen laudan asemasta puulapioilla tyhjää tynnyriä. Sieltä meni hän kyökkiin, katsoakseen muka mitä väki syö, mutta söi samassa ehdoltansa kaalia ja puuroa ja haukuttuaan jok'ikisen ihmisen pahanpäiväiseksi varkaudesta ja huonosta käytöksestä, palasi omaan kammioonsa.
Yksiksensä jäätyään rupesi hän ajattelemaan semmoistakin, millä muka hän saattaisi osoittaa kiitollisuuttansa vieraalleen tuommoisesta, todellakin tavattomasta jalomielisyydestä.
— "Minäpä", arveli hän itsekseen, "lahjoitan hänelle taskukellon; se on oikein hyvä kello, puhdasta hopeata eikä mitään tompakkia eikä pronssia; vähän pilaantunut se on, mutta kyllä hän sen korjauttaa. Hän on nuori mies, tarvitsee siis taskukelloa, jotta näethän olisi morsiamelle mieleen. Taikka", lisäsi hän vähän ajan perästä, "ehkä minä jätän sen hänelle kuolemani jälkeen testamentissa muistiksi".
Mutta sankarimme oli ilman taskukelloakin mitä paraimmalla tuulella. Tämmöinen odottamaton saalis, — sehän oli sula lahja. Ja tosiaankin, kun ajattelee: siinä on, ei ainoastaan kuolleita sieluja, vaan karkureitakin ja yhteensä kolmatta sataa! Jo lähestyessään Pljushkin'in kylää oli hän tuntenut saavansa tehdä hyvät kaupat, mutta näin loistavaa kauppaa hän ei ollut osannut odottaakaan. Koko tien oli hän tavattoman iloinen, vihelteli ja soitteli suullaan, pannen nyrkin huulillensa, niinkuin torvea puhaltelisi, ja alkoi viimein vetää jotakin laulua, niin kovin kummallista, että itse Selifan'kin kuunteli ensin hyvän aikaa ja pyöräytti sitten päätään.
— "Kuulepas meidän herraa!" virkkoi hän.
Oli jo sakea hämärä heidän lähestyessään kaupunkia. Varjot ja valot olivat kokonaan sekaantuneet toisiinsa, ja sekaantuneiltapa näyttivät itse esineetkin. Kirjava tullipuu oli aivan epämääräinen karvalleen; vahtimiehellä näkyivät viikset olevan otsalla, paljoa ylempänä silmiä, nenää ei ollut olemassakaan. Jyrinä ja tärinä ilmoittivat vaunujen tulleen kaupungin kadulle. Lyhtyjä ei ollut vielä sytytetty, siellä täällä vaan alkoi valoja väikkyä akkunoissa, mutta poikkikaduilla ja kadunkolkissa oli kohtauksia ja keskusteluja, joita ainakin on tähän vuoden aikaan kaikissa kaupungeissa, missä on paljo sotamiehiä, ajureita, työmiehiä ja omituisia olentoja naisten haahmossa — — — Tshitshikow ei huomannut heitä eikä huomannut useita laihoja virkamiehiäkään, jotka kaiketi olivat olleet kävelemässä ulkopuolella kaupunkia ja nyt palasivat kotiansa, hienot kepit kädessä. Silloin tällöin kuului hänen korvaansa puhetta, varmaankin naisten ääniä: "Älä valehtele, senkin juomaratti, min' en ole milloinkaan sallinut hänelle semmoista törkeyttä!" tahi: "Älä tappele, moukka, mennäänpäs polisiin, kyllä minä näytän toteen!"… Lyhyesti: kuului semmoisia sanoja, joista hämmästyy kuni äkkinäisestä korvapuustista houraileva kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen, koska hän, teaterista palatessaan, vielä näkee ajatuksissansa espanjalaisen kadun ja yön ja ihanan naishaamun ja kitaran ja suortuvat. Mitä kaikkea hän silloin haaveileekaan! Taivahissa hän on ja Schiller'in luokse hän on pistäynyt, ja silloin äkkiä kajahtaa hänen lähellänsä, ukkosena jyrähtää muutama kovan onnen sana ja hän näkee tulleensa jälleen maahan, vieläpä Heinätorille, vieläpä lähelle kapakkaa, ja niinpä jokapäiväinen elämä jälleen lähtee käydä polkemaan hänen edessänsä.
Vaunut saivat pian jommoisenkin täräyksen ja laskivat sitten niinkuin mihin kuoppaan, se on: ajoivat ravintolan portista sisään, ja Tshitshikow'ia vastaan tuli Pekko, joka toisella kädellään piteli nuttunsa lievettä, sillä hän ei suvainnut lievetten liehumista, ja rupesi toisella kädellään auttamaan herraansa vaunuista. Ravintolan passari hyppäsi myöskin alas, kynttilä kädessä ja pyyhe olalla. Ihastuiko Pekko herransa tulosta, sitä en tiedä. Selifan ja hän iskivät ainakin silmää toisillensa ja kuskin tavallisesti tuima ulkomuoto näkyi vähän kirkastuneen.
— "Kauanpa suvaitsitte kyläillä", virkkoi passari, valaisten portaita.